Koronapäiväkirja osa 11 – Nostalgiaviikonloppu

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! Tämä on ensimmäinen äitienpäivä, kun hankin vain yhden kortin. Rakas mummini nukkui pois joulukuussa. Haikeaa. Haikeaa on myös se, että en pääse halaamaan äitiäni, että hän viettää päivän yksin, vaikka meitä lapsia on neljä.

Myös minä heräsin yksin, ilman kakkua ja kukkia. Tyttäreni on lockdownissa Lontoossa, poikani herää kotoaan joskus niihin aikoihin kuin minä jo suunnittelen nukkumaanmenoa. Aion kuitenkin varastaa halauksen. Viimeistään huomenna.

Nostalgiaviikonloppu – Naapurin pojat kiusaa!

Tämä viikonloppu on ollut todella nostalgiantäytteinen. Perjantaina vietin ratkiriemukkaan hauskan illan lapsuudenystäväni purjeveneessä. Sain nauraa maha kippurassa. Naapurin pojat, heitä oli siellä useampia, kiusasivat minua aivan kuin ennen vanhaan. Ihanat piikittelyt olivat kuin sukellus suoraan takaisin teinivuosiin. Sydäntä lämmittävää. Paikalla oli myös ensimmäinen poikakaverini. Me ”alettiin olee”, kun minä olin 12 ja hän 13. Siitä on nyt muutama vuosi.

Kutsun näitä kohtaamisia sielun kaurapuuroksi. Ne tuntuvat siltä kuin kietoutuisi suureen, pehmeään ja lämpimään vilttiin.

Nostalgiaviikonloppu – Särkyneitä sydämiä

Lauantaina olikin sitten vuorossa itkut. Olin olkapäänä ihanalle, kymmenien vuosien takaiselle ystävälleni, joka on joutunut nyt korona-aikaan pahasti elämän murjomaksi. Kun läheiseen sattuu, se tuntuu kipuna myös omassa sydämessä. Ihan konkreettisena, fyysisenä kipuna. Ja samalla tulee se täydellinen avuttomuuden tunne, kun ei voi olla muuta kuin korvat ja olkapää. Ettei voi poistaa toisen tuskaa. Olla vain tukena.

Tuskaa lisää se, että tietää tasan tarkkaan, mitä rakas ihminen käy juuri nyt läpi. Koska on kokenut sen itsekin. Tuhansiksi pirstaleiksi särkyneen sydämen. Kokemus, josta ei oikeastaan toivu koskaan. Sydämeen jää ikuisiksi ajoiksi haava. Se, joka jokaisessa töyssyssä vihlaisee ja muistuttaa. Olen antanut minun sydämeni särkeneelle anteeksi, unohda sitä vain ei koskaan.

Nostalgiaviikonloppu – Hääpäivä

Minulla olisi huomenna hääpäivä. Jos olisi. Menin naimisiin 21-vuotiaana, helteisenä toukokuun päivänä. Tulevana äitinä. Joka vuosi 11.5. tunnen pienen kirpaisun sydämessäni. En kaipaa takaisin siihen suhteeseen, mutta sitä kumppanuutta kaipaan kyllä. Pärjään vallan mainiosti yksinkin, mutta kyllä minä sen nyt voin jo myöntää, että tekihän se toisen läsnäolo elämästä täydempää.

Kaipaan niitä nauruja ja uskomattomia sattumuksia, mitä kahdella yhtä hullulla matkan varrelle sattuu. Niitä itkuja en kaipaa. Minulla on timanttisormus, johon on kaiverrettu ”Riikka on paras”, ei rakas, vaan paras. Sellainen meidän suhteemme oli, hauska jopa hulvaton, mutta ei koskaan romantiikkaa tihkuva. Hyvää huomista hääpäivää sinne Tapiolaan kuitenkin!

Nostalgiaviikonloppu – Yksinäinen äitienpäivä

Mutta tänään on äitienpäivä. Koronaäitienpäivä. Poikkeuksellisen yksinäinen sellainen. Tämä on ensimmäinen äitienpäivä 23 vuoteen, että en näe kumpaakaan lapsistani. Se on surullista, mutta niin on tämä aikakin.

Äitiys on kiistämättä parasta, mitä elämä on minulle antanut. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin vastasyntyneen vauvan tuoksu. Tai ne pienet, pehmeät kädet poskilla. Ja se lapsen heleä huuto ja maailman kaunein sana: ”Äiti!

Hyvää äitienpäivää rakkaat äidit! Ensi vuonna juhlitaan kunnolla.

Valoa kohti!

Lue myös:

Yksin mutta yhdessä – tyhjä syli