Koronapäiväkirja osa 12 – Sitkeä sydän
Sydänsurut lähtevät lenkkeilemällä. Tai saavat ainakin järkevämmät mittasuhteet.
Korona-aika tuntuu olevan yhtä vuoristorataa. Välillä liitelee pilvissä, toisinaan rypee niin syvällä, ettei sellaisen kuvitellut olevan edes mahdollista. Ja nämä tunteet saattavat mahtua yhden viikon, jopa päivän, sisään.
Koronapäiväkirja osa 12 – Sydän sanelee tahdin
Minä olen aina ollut tunteella käyvä ihminen. Ensin ajattelen sydämellä ja vasta sitten päällä. Tuntuu, että korona korostaa tätä ominaisuutta. Etenkin silloin kun on liikaa aikaa ajatella. Ja sitähän on. Siksi lenkkeilen. Toissa viikolla 80 km ja viime viikolla yli 100. Jos aika ei kulukaan, lenkkareiden pohjat sitäkin enemmän.
Kirjoitin jo muutama kuukausi sitten postauksessani Annoin itselleni mahdollisuuden onneen rakkaudesta, pään hakkaamisesta seinään ja siitä, miten ihminen kantaa vanhoja asioita mukanaan, kunnes tajuaa, että on pakko herätä, pakko päästä yli ja pakko uskaltaa vain hypätä ja katsoa, mihin elämä kantaa. Minä olen ottanut riskejä elämässä ja rakkaudessakin. Silläkin uhalla, että kolhittu sydän kolhiintuu lisää. Ja niin se on tehnytkin.
Koronapäiväkirja osa 12 – Riitänkö sittenkään?
Vaikka jo totesin tuossa mainitsemassani postauksessa, että minulla kesti kauan tajuta, että minä riitän. Että minua voi rakastaa myös kaikkine virheineni olivat ne sitten ryppyjä tai ei niin kauniita luonteenpiirteitä. En ole oikeasti tajunnut sitä täysin vieläkään. Nyt kun on ollut aikaa ajatella, olen jäänyt yhden jos toisenkin kerran kiinni ajatuksesta, että riitänkö sittenkään.
Koronapäiväkirja osa 12 – Piinaviikko
Tämä viikko alkoi ”hääpäivälläni”. Päivä joka edelleen kirpaisee joka vuosi, vaikka halu palata siihen suhteeseen on kuollut kauan sitten. Se oli kuitenkin suhde, jossa kasvoin aikuiseksi. Se, joka teki minusta yhtäaikaa äärimmäisen haavoittuvaisen sekä epävarman ja samalla kuitenkin vahvan ja itsenäisen naisen. Kaksi keskenään täysin ristiriitaista asiaa.
Keskiviikkona sain poikaani koskevia, äidinkin sydäntä satuttavia uutisia. Jos lapsiin sattuu tai heitä kohdellaan epäreilusti, äidin sydän murtuu siinä joka kerta tuhansiksi pieniksi pirstaleiksi. Ja nyt koronan aikaan, kun on tosiaan liikaa aikaa ajatella, kaikki tuntuu vieläkin isommalta kuin onkaan. Tiedättehän sen tunteen, kun valvoo yöllä ja niistä kuuluisista kärpäsistä tulee härkäsiä?
Koronapäiväkirja osa 12 – Riskillä rakkaudessa
On myös liikaa aikaa miettiä, miksi sitä yhtä soittoa tai viestiä ei tule. Että enkö minä sittenkään riitä? Päätin joskus jo kauan sitten, että en enää ikinä päädy suhteeseen, jossa toinen haluaa enemmän kuin toinen. Päätöksissä on vain sellainen puoli, että ne tehdään järjellä ja siksi niitä ei ole niin helppoa pitää, jos sydän sanoo toista.
Kirjoitin tuossa Annoin itselleni mahdollisuuden onneen -postauksessani, että lopulta uskalsin päästää käsijarrusta irti ja uskoa rakkauteen ja uskoa onneen. Haluan edelleen tehdä niin. Käsijarru päällä on turha elää. Se, että välillä sattuu, se on elämää. Toivottavasti – ja onneksi – yleensä sillä on myös se kääntöpuoli, että toisinaan saa kulkea pää pilvissä ja perhosia vatsanpohjassa.
Koronapäiväkirja osa 12 – Käsijarru päällä on turha elää
Korona-aikana kun on ollut aikaa miettiä, voin näin tuhansien lenkkeiltyjen kilometrien jälkeen (joka askel tekee hivenen viisaammaksi) muuttaa edellä mainitun postauksen viimeistä kappaletta näin:
Välillä on käytävä pohjalla tai edes lähellä sitä, jotta osaa avata silmänsä. Tajuta, että ilman riskejä ei voi olla rakkautta tai onnea ja laskea käsijarrusta irti. Ottamalla riskejä antaa itselleen mahdollisuuden onneen.
Kommentit