Koronapäiväkirja osa 3 – Heräsin suudelmaan

Taisin luvata, että Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin  -päivitys olisi ainoa koronapäivitykseni. No, sen jälkeenhän olen jo puuduttanut teitä nuoruuskuvillani Niin kovin tarpeellinen haaste tähän hetkeen -postauksessani.

Mutta voin silti luvata, että alkuperäinen lupaukseni pitää paikkansa, sillä koronasta en aio sen enempää kirjoittaakaan. Tästä eristäytymisestä sen sijaan kyllä.

Sillä vaikka blogini on lähtökohtaisesti kauneusblogi, ja voisin kertoa teille, kuinka täällä vahaan sääriäni, puunaan naamaani, lakkaan kynsiä ja pidän itseni kaikin puolin nättinä, se ei pidä paikkaansa. Täällä neljän seinän sisällä asuu peikko, jonka ainoa ihmiskontakti päivän aikana on kaupanmyyjän kanssa. Sitä varten en jaksa itseäni tällätä.

Koronapäiväkirja osa 3.

Koronapäiväkirja osa 3 – Kosketuksen kaipuu

Olen yllättynyt siitä, kuinka kovasti tämä kriisi on kolahtanut, kuinka avuttomaksi, toivottomaksi ja yksinäiseksi se tekee. Kahden lapsen äitinä ymmärrän myös täysin, että tämä kriisi ajaa perheet ahtaalle jo pelkästään sen vuoksi, että mikään määrä neliöitä ei riitä, jos on pakotettu olemaan yhdessä 24/7.

Sitä en arvannut, kuinka kovasti tämä kolahtaa yksin asuvaan, kahden aikuisen lapsen äitiin. Vanhusten kohdalla osasin arvata. Itselleni tämä syvä yksinäisyyden tunne tuli täytenä yllätyksenä.

En ollut koskaan tajunnut, kuinka kipeästi kaipaan ihmisiä ja fyysistä kontaktia. Minun ei ole tarvinnut. Olen ollut aina perheen ympäröimä. Ensin lapsuudenperheeni ja sitten oman perheeni. Ja nyt me olemme kaikki hajallaan Espoossa, Helsingissä, Lontoossa, Tampereella ja Jyväskylässä.

Joka puolella toitotetaan WhatsAppin, Facebookin ja ihan tavallisten puheluiden merkitystä juuri nyt. Ja kyllä, ilman niitä tämä olisi vielä kamalampaa. Mutta WhatsAppin kautta lähetetty halaus ei lämmitä valitettavasti samalla tavalla kuin ihan oikea syli.

Toisaalta eilen juuri ennen nukkumaan menoa niin sanotun ydinperheeni (tai entisen sellaisen) WA-ryhmä aktivoitui. Pojallani oli loistavia uutisia yo-kirjoituksista. Siihen iloon yhtyi isosisko Lontoosta, isä Tapiolasta ja minä täältä Katajanokalta. Hetken olimme kaikki yhdessä.

Jos tästä kriisistä jotakin hyvää syntyy (sen lisäksi että luonto saa edes hetkellisen hengähdystauon), minäkin uskon siihen että se on juuri tämä: läheisten merkitys korostuu. Tulemme toivottavasti aina muistamaan sen, millaista se oli, kun oli pakotettu olemaan erillään.

 

Koronapäiväkirja osa 3 – Kauniita unia

Eilen päätin työn lomassa nukkua päiväunet. Laitoin taustalle pyörimään Netflixin ja Frendit, jotta kuulisin edes jotain ääntä. Tuttua ääntä. Frendit ovat minulle kuin lohturuoka, sielun kaurapuuro, jota pyöritän taustalla aina kun olen surullinen tai sairas.

Heräsin päiväunestani siihen, että joku suuteli minua hellästi. Paitsi että se oli unta, eikä uni näyttänyt, kuka se ihminen oli. Hetkellisesti siitä tuli kuitenkin lämmin olo. Tuo uni kertoi ehkä myös siitä, kuinka kova ikävä minulla on toisen ihmisen kosketusta, halausta, hellää suudelmaa tai ihan vaan sitä, että joku istuisi tuossa vieressä.

Myös äitini uneksii. Tänä aamuna hän laittoi perheemme WA-ryhmään viestin, että hänellä on kaikki hyvin karanteenissa ja, että joka yö hän näkee unta siitä, että olemme koko suku yhdessä, ja meillä on hauskaa. Unet ovat kuulemma niin lohduttavia, että hän suorastaan odottaa iltaa, että pääse nukkumaan.

Tänään hiljaisuus on poikkeuksellisen syvä. Jopa ikkunani alla oleva koirapuisto on hiljentynyt. Onneksi ulkona paistaa aurinko, ja asumme maassa, jossa on tilaa kiertää vastaantulija tarvittaessa vaikka viiden metrin päästä. Ja olemme menossa sentään valoa kohti.

Sitä ennen voimme vaikka uneksia.