Koronapäiväkirja osa 6 – Onnelliset kasvot

Ensimmäisen puolentoista koronaviikon ja täydellisen lamaannuksen jälkeen päätin että korona ja eristäytyminen ei ota minusta niskalenkkiä ja saa onnelliset kasvot.

Tai ihan aluksi ajattelin, että ainakin punahuuliset sellaiset. Ja sellaiset se saakin.

Koronalle onnelliset kasvot ja se kuuluisa vaaleanpunainen kupla

Onnellisuus on sitten toinen asia. Sellainen, jota ei voi pakottaa, et vaikka kuinka haluaisit. Mutta minä ehdin maistaa koronaonnea. Ainakin hetken.

Elin ainakin silmänräpäyksen ajan kuplassa, jota etukäteen ei olisi voinut ikinä aavistaa. Ihan vain kaikessa mahdottomuudessaan. Pienessä vaaleanpunaisessa kuplassa. Kuplien ongelmahan on vaan se, että ne sanoo helposti poks, jos niihin tökkää.

En sano edelleenkään olevani onneton. Enkä todellakaan suostu antamaan koronalle niitä masentuneen sinkun kasvoja, joita minulle jo vähän soviteltiin.

Itkut, jotka luulit jo itkeneesi

Koronan yksi ikävistä puolista on myös se, että se antaa meille liikaa aikaa. Ainakin lähes kaikille meille.

On liikaa aikaa miettiä, murehtia ja märehtiä. Puntaroida asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. Ikävöidä ihmisiä, joita ei olisi koskaan kuvitellut ikävöivänsä.

Itkeä ne itkut, jotka luuli jättäneensä taakseen jo vuosia sitten. Kaivata sitä tuttua kosketusta, jota ei ollut koskaan  edes tajunnut kaivanneensa. Tai sitä joka jäi vähän puolitiehen.

Korona yhdistää ja erottaa

Tämä on hämmentävää aikaa, joka sorkkii mielen joka sopukkaa. Yhdistää ja erottaa ihmisiä. Pakottaa yhteen ja pakottaa olemaan erillään.

Se saa tuntemaan tunteita, joita ei normiarjessa ehkä tuntisi koskaan. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Tunnen parin, jonka korona jo erotti. Toivottavasti jossain kohtaa voin sanoa, että tunnen myös sellaisen, jonka se yhdisti. Joko tuoreeltaan tai yllättäen vuosien jälkeen.

Tunnen naisen, jonka sydän sai ehkä jälleen pienen kolauksen, johon se ei ollut ihan valmis. Taaskaan.

Korona ei voita

Mutta en silti suostu siihen, että korona voittaa. Se voi koetella meitä. Se voi satuttaa meitä. Se saattaa jopa tehdä jotain hyvää. Tämä ei ole maailmanloppu.

Minun aseeni koronaa vastaan on se punainen huulipuna, treenaaminen, tuntikausien puhelut ystävien ja rakkaiden kanssa –  ja rakkaus.

Viimeisintä korona ei voi viedä meiltä. Se voi hidastaa sitä, nopeuttaa sitä, muuttaa sitä, mutta se ei voi viedä sitä meiltä pois.

Ystäviä romanssilla ja ilman

Romantiikka on aina ihanaa, mutta onneksi on myös muunlaista rakkautta. Ja etenkin sitä muunlaista korona-aika meille tarjoaa.

Minulle se on ainakin tuonut lähelle ihmisiä, jotka luulin jo menettäneeni, ja ihmisiä, joita en koskaan aiemmin ollut varsinaisesti edes tuntenut.

Hämmentävää, kuinka lähelle voi pelkästään puhelimella toista ihmistä päästä. Fyysistä kosketusta puhelin ei suo, mutta henkisen yhteyden kyllä.

Minä sain koronalta melkein jopa romanssin (sellaista lainkaan tilaamatta), mutta kuten sanottua, vaaleanpunaiset kuplat tuppaavat helposti puhkeamaan. Niin minunkin, mutta jos ei muuta, sain ainakin hyvän ystävän.

Ja mahdollisesti jopa onnelliset kasvot.

Valoa kohti! Kesähän on vasta tulossa.

Lue myös:

Koronapäiväkirja osa 3 – Heräsin suudelmaan

Koronapäiväkirja osa 4 – Huulipunaindeksi

Koronapäiväkirjat osa 5 – Sinkkuelämää kuun kamaralla

Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin