Sopivasti ihana

Koronapäiväkirjat osa 12 – Ikävä

Teksti: Riikka Väänänen

Korona-aikana on aikaa miettiä. Ja se ei tietenkään ole aina hyvä asia. Tai voi olla. Tällä viikolla olen pohtinut ikävää. Eikä ikävä ole aina huono juttu.

Elämäni miehet

Olen hiljattain pohtinut paljon eroani lasteni isästä. Toistaiseksi hän on poikani jälkeen elämäni mies. Meistä ei tule enää koskaan paria, ja hyvä niin, mutta olen tajunnut hiljattain, että ihastun edelleen juuri saman tyyppisiin miehiin. Tulisesti. Näin korona-aikana näyttää olevan”tarjolla” on kaikkea mahdollista. Mutta minä sorrun näköjään vain yhteen tyyppiin. Tai sana sortua on huono, sillä siinä on negatiivinen kalskahdus, eikä ihastumisessa ole mitään negatiivista. Päinvastoin.

Kiristämällä treffeille?

Saan kaikenlaisia yhteydenottoja kaikista kanavista, luultavasti, koska kevät ja korona. Ihmisellä on ikävä ihmisen luokse. Toki. Mutta minä saan jopa uhkailuja. Luultavasti muutkin. Se on pelottavaa. Eräälle jouduin jopa sanomaan, että seuraavaksi otan yhteyttä poliisiin.

Milloin Instagramista on tullut deittisivut? Nuo yhteydenotot eivät todellakaan imartele, lähinnä ne pelottavat. Miten kukaan voi luulla, että painostamalla ja uhkailulla pääsee treffeille?

Tuo nainen ei ole yhtään viisaampi kuin se 18-vuotias päättömästi rakastunut tyttö, vaikka onkin ottanut iskuja matkalla. Sydäntä ei voi kouluttaa.

Yllättävä ikävä

Mutta paluu ikävään. Yhtäkkiä huomaan, että minulla on ikävä. Luulin aina, että ikävä vain kotia, koiraa ja ennen kaikkea lapsia. Nyt huomaan, että minulla on ikävä myös lasteni isää.

Yli kahden vuoden ja miljoonan sitä ennen mietityn sekunnin jälkeen. Ikävöin sitä kumppanuutta, sitä että hän oli kuitenkin aina siellä pahimmilla hetkillä. Ja uskon, että hän on edelleen, vaikka emme olekaan yhdessä.

Tämän koin taas tänä viikonloppuna, kun sain pysäyttävän soiton ex-mieheltäni: tyttäremme oli ollut Lontoossa auto-onnettomuudesta. Hän onneksi selvisi mustelmilla ja solmuun menneellä pyörällä, me vanhemmat ylimääräisillä sydämentykytyksillä.

Tuo soitto kuitenkin muistutti taas, että tiukan paikan hetkellä, minulla on edelleen tuki ja turva. Siinä samassa miehessä, johon 18-vuotiaana rakastuin. Vaikka välimme ovatkin enää lähinnä sisarelliset.

Läikähtävä sydän

Tästä ikävätunnustuksesta huolimatta, ei kannata ajatella, että haikailisin takaisin. En haikaile. Olen päässyt eron yli jo kauan sitten. Se oli myös minun valintani.

Mutta se miestyyppi, joka miellytti alle 20-vuotiasta Riikkaa, miellyttää näköjään edelleen. Urheilullinen, vähän poikamainen, huumorintajuinen ja sopivasti vähän hullu.

Sellaiset miehet saavat sukat pyörimään jaloissani ja jalkani veteliksi. Ja se on ihanaa. Ihanaa huomata, että edelleen voi ihastua, että aikuinen voi olla yhtä höperö kuin teini. Että sydän voi edelleen läikähtää rinnassa. Kun se oikea tyyppi tulee vastaan.

Lue myös:

Rakkaus ei tule pakottamalla

Lyhyesti ja riskillä rakkaudesta

 

Lue myös

X