Sopivasti ihana

Koronapäiväkirjat osa 13 – Ystävyys

Teksti: Riikka Väänänen

Minulla  on  tallennettu tämä kuva puhelimeeni:

 

Ja allekirjoitan kuvan idean sataprosenttisesti juuri nyt. En halua olla, enkä edes ole pessimisti, tai ylipäätään negatiivisesti latautunut ihminen, mutta tämä korona-aika koettelee positiivisimmankin ihmisen hermoja. Vaikka ei olisi karanteenissa tai edes millään tavalla eristäytynyt.

Koronapäiväkirjat osa 13 – Levoton sydän

Kuten jo aiemmin totesin, korona korostaa ihmisen eri puolia. Minut se tekee levottomaksi. En pysty keskittymään lukemiseen, en katsomaan TV:tä tai Netflixiä. Tuntuu, että pitäisi olla liikkeessä koko ajan. Kerroinkin jo, miten viime viikolla lenkkeilin yli 100 km. Se tuntuu nyt vihlovana kipuna lonkassa. Pelottavaa ajatella, jos kipu jää, en ehkä enää pysty meditoimaan lenkkeilemällä.

Koronassa on myös hyvää, kuten jo monta kertaa olemme aiemminkin todenneet: luonto ja ilmanlaatu kiittävät tätä pysähtymistä. Samoin ne ihmissuhteet, jotka eivät karahda karille koronan myötä. Niitä karahtaneita on jo omassa lähipiirissänikin ihan liikaa. Mutta myös ihmissuhteita, jotka ovat vahvistuneet koronan myötä. Ja suhteita, jotka puhkeavat uuteen kukoistukseensa. Olivat ne sitten romanttisia tai ystävyyssuhteita.

Just nyt tuntuu, että en ehkä ole oman elämäni ruorissa, mutta lohduttavaa ja lämmittävää on, että yksi parhaista ystävistäni on. Edes tämän veneen. Ja vähän minunkin.

Koronapäiväkirjat osa 13 – Korona yhdistää ja erottaa

Minä olen löytänyt useammankin jo kadottamaksi luulleeni ihmisen nyt koronan aikaan. Olen myös onnistunut karkottamaan mahdollisen elämäni rakkauden. Jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Asia, joka tulee surettamaan minua ellei loppuelämää, ainakin todella pitkään. Se taas, mitä niihin ystävyyssuhteisiin tulee, kiitän koronaa koko sydämelläni. Tuntuu kuin palaset olisivat loksahtaneet kohdalleen. Olen saanut takaisin elämääni ihmisiä, joita jossain kohtaa jonkun toisen vuoksi yritin aktiivisesti unohtaa ja karkottaa. Asia, jota ei koskaan mistään syystä tai kenenkään vuoksi saisi tehdä.

Koronapäiväkirjat osa 13 – Ystävyys, joka ei kuole koskaan

Vaikka rakkaudet kuolevat, ystävyys pysyy. Meillä ei ole varaa menettää ketään. Minun paras ystäväni, entisen mieheni paras ystävä ja tyttäreni paras ystävä ovat kaikki kuolleet onnettomuuksissa. Sen jos jonkin pitäisi avata silmät syleilemään niitä suhteita, joihin me voimme edelleen vaikuttaa.

Viimeksi tänä viikonloppuna vyörytimme muutaman kyyneleen edesmenneen ystäväni muistolle. Minä ja Arttu. Arttu hänen entisenä poikaystävävänään, minä parhaana ystävänä. Jennin myötä kuoli osa nuoruutta. On asioita, joita en voi enää muistella kenenkään kanssa. Kuin vuosia olisi haudattu Jennin mukana.

Lämmittävää on kuitenkin huomata, että minulla on edelleen elämässäni ihmisiä, jotka muistavat Jennin, muistavat meidät ja muistavat kaikki ne hölmöilyt, joita ehdimme niiden lyhyiden nuoruusvuosien aikana tekemään. Kyyneleet kerääntyvät yhä silmiini silloin, kun haluaisin soittaa Jennille, kertoa jonkun hassun sattumuksen tai kysyä neuvoa. Eroni aikaan kaipasin häntä enemmän kuin koskaan.

Jenni oli paikalla kun rakastuin, hän oli paikalla kun menin naimisiin, paikalla kun sydämeni särjettiin tuhansiin palasiin, mutta ei enää silloin kun sain sen soiton Lontooseen työmatkalleni entiseltä mieheltäni: ”En halua, että luet tätä mistään somesta. Jenni on kuollut.” Ihmismieli on sillä tavalla ihmeellinen, että jonkun asian voi lokeroida piiloon ja ottaa esiin vasta, kun sille on sopiva paikka. Minä kuljin sumussa koko sen Lontoon matkan, tein sovitut haastattelut, kävin sovitusti illallisella ja nauroin muiden mukana samppanjalasien kilistessä. Vasta kun koneen pyörät koskivat Suomen kamaraa ja minä nousin taksiin, tuli itku. Itku, joka ei loppunut päiviin. Itku, joka ei lopu ehkä koskaan.

Se suru virtaa veressäni loppuelämän ajan. Toivon, että jonain päivänä tulee vastaani ihminen, joka pystyy pehmentämään sitä tuskaa edes vähän. Täyttämään edes pienen osa siitä tyhjästä kolosta, joka sydämeeni on jäänyt.

Koronapäiväkirjat osa 13 – Olen saanut rakastaa

Olen menettänyt paljon. Mutta olen myös saanut rakastaa. Jopa järjettömästi. Toivottavasti vielä joskus tuota jälkimmäistä. Ja mielellään ilman särkynyttä sydäntä. Omani on jo niin rutuilla, että se alkaa keräämään ruostetta.

Sain hetki sitten jo otteen pienestä onnentunteesta, mutta se lipesi kädestäni kuin saippua. Joku päivä saan siitä vielä kiinni.

Valoa kohti! Rakkautta kohti. Kiitos ystävilleni. Tiedätte kyllä, keitä olette ❤️.

Lue myös:

Elämäni miehet – ihanat sellaiset

 

 

Lue myös

X