Sopivasti ihana

Koronapäiväkirjat osa 5 – Sinkkuelämää kuun kamaralla

Teksti: Riikka Väänänen

Sohvaan tulee tänä aikana varmaan minun kokoinen ja mallinen kolo.

Olen lenkkeillyt tänään kolme tuntia. Kiertänyt Helsingin kauniita merenrantoja ja ihmetelly alati tyhjemmäksi muuttuvaa kaupunkia. Tämä ei ole maailmanloppu, mutta kyllä tämä näin sinkun elämässä siltä kuitenkin tuntuu. Vähän kuin eläisi sinkkuelämää kuun kamaralla.

Ja tämä siis tippaakaan vähättelemättä perheiden yhä pienemmiksi muuttuvia neliöitä, saati niitä lapsia, joille koti ei ole turvasatama. Niin surullinen ajatus, että juuri nyt ei uskalla edes ajatella sitä sen enempää. Etenkin, jos ei voi tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa Pelastakaa lapset ry:lle.

En ole ikinä nähnyt Senaatintoria näin tyhjänä.

Sinkkuelämää kuun kamaralla – Kosketuksen kaipuu

Sinkulle tämä tarkoittaa loputonta yksinäisyyttä. Eniten ahdistusta aiheuttaa se, että tälle ei ole loppupäivämäärää. Jos ennen vietimme ystävieni kanssa hyvinkin sosiaalista elämää ja keräännyimme toistemme koteihin parantamaan maailmaa ja pohtimaan muun muassa rakkausasioita, nyt voimme nostaa etänä lasin toisillemme Face Timen tai Skypen kautta.

Ihmisen kosketukselle, ystävän tai lapsen halaukselle, on tullut aivan uudenlainen merkitys. Kun joskus pääsen halaamaan heitä, rutistan luultavasti kylkiluita poikki.

Sinkkuelämää kuun kamaralla – Jos näkisin edes yhdet tutut kasvot

Kierrän lenkillä aina myös jonkun keskustan kadun kautta, jotta näkisin edes muutamat kasvot. Ehkä jopa jonkun tutun. Viime torstaina oli erittäin lämmittävää törmätä vanhaan työkaveriin ja yhdessä kauhistella tätä ihmeellistä aikaa. Se parikymmentä minuuttia riitti kirkastamaan koko pitkän ja yksinäisen viikon.

Tuskinpa kollegani, perheellisenä ihmisenä, edes tajusi, kuinka suuri merkitys tuolla lyhyellä tapaamisella minulle oli.

Ihmisistä on tullut mahtavan kekseliäitä tämän kriisin keskellä. Kuvan lenkkipolkuni varrelta. Tämä koko rannan kattava taideteos oli ilmestynyt sinne viikonlopun aikana.

Sinkkuelämää kuun kamaralla – Kuka voisi kellot seisauttaa?

En halua kuulostaa siltä, että olisin menettänyt täysin toivoni. En ole, mutta tässä ajassa on sellainen erikoinen piirre, että aikuisen sinkun kellossa aika kuluu yhtä aikaa ihan liian sukkelaan ja samalla matelee hitaammin kuin ikinä. Mitä sitten tarkoitan sillä, että aika kuluu liian sukkelaan?

Sinkulle kevät on yleensä toiveita täynnä. Miten käy toivon kanssa, jos olemme pakotettuja eristäytymään toisistamme? Kevät tulee kohisten, ja yhtä nopeasti hiipuvat toiveet rakkauden kesästä. Minulla tosin vasta hiljattain eronneena, ei edes ole kiire löytää rakkautta. Korona pakottaa väkisinkin pysähtymään ja antaa aikaa pohtia syvimpiäkin tuntojaan. Ja se tulee varmastikin minulle tarpeeseen.

Mutta minulla on myös paljon ystäviä, jotka ovat haaveilleet kumppanista jo pitkään ja joka kesään ladataan yhä enemmän toiveita.

Luonto onneksi sentään herää koronastakin huolimatta.

Sinkkuelämää kuun kamaralla – Aion hulmauttaa helmoja

Olen pitänyt kiinni itselleni antamasta lupauksesta ja punannut huuleni joka kerta lenkille lähtiessäni. Sillä on hämmentävän suuri vaikutus, joka on jotain ihan muuta kuin pinnallista. Punaiset huulet on kuin pelastusrengas, joka pitää kiinni jossain normaalissa.

Juuri hetki sitten yllätin itseni pläräämässä vaatekaappini kesämekkoja. Soin itselleni pienen toivonhetken, että pääsisin pukeutumaan hulmuaviin helmoihin, pukemaan päähäni kukkaseppeleen ja kiipeämään kallioille juomaan kuplivaa ystävieni kanssa.

Sillä onhan tämä ohitse kesään mennessä, onhan? Valoa kohti!

Lue myös:

Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin

Koronapäiväkirja osa 3 – Heräsin suudelmaan

Koronapäiväkirja osa 4 – Huulipunaindeksi

Lue myös

X