Sopivasti ihana

Kuinka paljon taakkaa kannamme mukanamme uuteen suhteeseen?

Teksti: Riikka Väänänen

Pohdin tänään sitä, kuinka paljon taakkaa kannamme mukanamme uuteen suhteeseen? Ja millä ihmeellä taakoista huolimatta jaksamme uskoa rakkauteen yhä uudestaan?

Kuinka paljon taakkaa kannamme mukanamme?

Vaikka minäkin olen kertonut käsitelleeni eroni ja myös sen, että mitään hinkua takaisin ei ole, olen joutunut siitä huolimatta toteamaan, että jossain syvällä sisälläni on jotain, jota kannan aina mukana. Eivätkä ne aina suinkaan ole vain niitä kauniita muistoja.

Tietoisesti en roikota mitään muistini tai sydämeni sopukoissa, tiedostamatta kyllä. Ne ovat tunteita ja pelkoja, jotka kumpuavat yllättävinä hetkinä. Yleensä silloin kun olen väsynyt, juonut liikaa viiniä, pettynyt tai minulla on ne kuuluisat PMS:t (kaikki naiset luultavasti tunnistavat, mistä puhun).

Se lienee kuitenkin inhimillistä. Pettymykset, kolaukset – rakkaus ylipäätään – jättävät aina jonkun jäljen. Ja vaikka järki sanoisi tässäkin asiassa mitä, sydän muistuttelee. Se, onko se reilua sille seuraavalle kumppanille? Tuskinpa ei. Siihen kuitenkin sortuvat niin miehet kuin naisetkin.

Aikuinen on jo varovaisempi, vähän varpaillaan

Nuoruuden rakkauksissa hyvä puoli on se, että kolauksia on tullut niin vähän, että jopa vähän sinisilmäisesti uskoo elämän kantavan. Aikuinen on jo varovaisempi, vähän varpaillaan.

Olen huomannut sen myös ystävistäni. Kun puhumme rakkaudesta ja parisuhteista, jostain syvältä kumpuaa se pieni epäily. Kestääkö se? Mikä sen toisen motiivi on käyttäytyä niin tai näin?

Ja samalla kuitenkin – onneksi – se järjetön optimismi. Me haluamme uskoa hyvään ja jopa rakkauteen. Ainakin useimmat meistä. Ja se ajaa meidät etsimään yhä uudelleen rakkautta, kompastumaan suhdesolmuihin, nousemaan uudelleen ylös ja yrittämään taas. Onneksi.

En sano, että yksin olisi kamala elää, mutta ainakin minä olen sitä mieltä, että elämä on rikkaampaa, kun se jakaa toisen kanssa. Sellaisen, jonka kanssa on ihan oikeasti hyvä olla.

Nyt viimein luotan

Minä olen vuosien mittaan muuttunut jossain asioissa jopa hyväuskoisemmaksi. Sinisilmäisemmäksi. Olen elänyt sen vaiheen, jossa en uskonut yhdenkään miehen kykenevän pitää housujaan jaloissa sopivan hetken tullen. Se kesti vuosia ja vuosia.

Nyt uskon, että sellaisia miehiäkin on. Siihen, että aloin luottamaan meni vuosia, mutta nyt luotan. Ehkä sekin on tullut kokemuksen kautta. Toisaalta aivan sama, mitä kautta, pääasia on että luotan.

Riitänkö kuitenkaan?

Samalla olen kuitenkin muuttunut skeptisemmäksi mitä itse rakkauteen tulee. Ennen uskoin edes etäisesti kestävään rakkauteen. Enää en ole varma. Vaikka toitotan sitä jatkuvasti, että minun pitää riittää sellaisena kuin olen, epäilen sitä jatkuvasti.

Riitänkö kuitenkaan? En välttämättä mieti niinkään ikää, ulkonäköä tai varsinkaan ammattia ja taloustilannetta, mietin lähinnä riitänkö ihmisenä. Olenko riittävän viehättävä? Kiinnostava? Haluttava? Energianhukkaa ehkä, mutta mitenpä omaa sydäntä tai edes alitajuntaa kouluttaisit? Etenkin kun se taakka siellä jossain alitajunnassa muistuttelee olemassaolostaan.

Itseäni en ymmärtänyt edelleenkään

En silti ole koskaan oikein tajunnut (hölmö?), miten tuollaisesta taakasta pääsee eroon. En varsinaisesti usko terapiaan. Siltikin, että tiedän monen saaneen siitä apua. Enkä missään nimessä tuomitse ketään terapiassa käyvää. Päinvastoin.

Olen ollut elämässäni muutaman käynnin verran parisuhdeterapiassa ja jo siellä huomasin, että yritin puheillani miellyttää terapeuttia, en ratkaista ongelmia. En sano, että käynnit olivat täysin turhia. Kuulin silloisesta kumppanistani sellaisia asioita, jotka auttoivat ymmärtämään häntä. Itseäni en ymmärtänyt edelleenkään.

Kuinka paljon taakkaa kannamme mukanamme uuteen suhteeseen? Eikö aikuinen ihminen osaa päättää, riittääkö kantokyky vai ei?

Mietin kuitenkin paljon sitä, kuinka paljon taakkaa kannamme mukanamme uuteen suhteeseen? Ja kenen vastuulla se taakka on? Sanoisin, että aikuisissa suhteissa molemmat ovat valmiit kantamaan toistensa taakat. Jos suhteeseen päädytään. Aikuinen ihminen osaa päättää, riittääkö kantokyky vai ei. Ainakin yleensä.

Tosin minullakin on lähipiirissä ihmisiä, jotka joutuvat kokemaan toisen kipuilun vuoksi kohtuuttomia, mutta silti he pysyvät suhteessa. Omasta tahdostaan. Eikö se kerro siitä, että olet valmis kantamaan myös sen toisen taakkaa? Olemaan tukena silloin kun tarvitaan? Korvina kun niitä kaivataan?

Myös eksillä on oikeus yksityisyyteen

Se, kannattaako ensitreffeillä kaataa toisen niskaan koko lasti, on toki toinen kysymys. Tunnen monta ihmistä, joiden treffit ovat jääneet yhteen kertaan vain sen vuoksi, että se treffikumppani on heti avautunut koko parisuhdehistoriastaan tai ainakin siitä viimeisimmästä eksästä. Minä olen luultavasti myös sortunut siihen. Toivottavasti en, mutta luultavasti kyllä.

Tosin toisinaan kun se vastapuoli on oikea, tuntuu helpolta käydä heti läpi myös nuo asiat. Ainakin silloin kun molemmat ovat äänessä, eikä jutustelu muutu monologiksi. Silloin tietää, miksi toinen reagoi asioihin niin kuin reagoi, ja se saattaa helpottaa tai ainakin vähän tasoittaa mahdollista tulevaa yhteistä polkua.

Toisaalta myös eksillä on oikeus yksityisyyteen. Kaikkea ei tarvitse tulevan kumppaninkaan tietää. Vai haluaisitko sinä, että sinun synkimmät salaisuutesi leviteltäisiin yhden jos toisen kumppaniehdokkaan esiin? Minä en ainakaan.

Kuinka paljon taakkaa kannamme mukanamme uuteen suhteeseen? Minun historiani tekee minusta sen, jonka nyt olen

Minä olen valmis kantamaan sen toisen mahdolliset taakat tai ainakin auttamaan niiden kantamisessa, kunhan hän myös ymmärtää, että minun historiani tekee minusta sen, joka nyt olen. Enkä suinkaan ole täydellinen. Olen kolhittu, satutettu, ja itsekin satuttanut – olen minä kaikkine virheineni.

Se, riittääkö se, sitä minä en voi päättää.

Oli miten oli, rakkaus on sen arvoista. Eikö totta?

Lue myös:

Minulla meni jalat alta – Mutta miksi pelkään sitä nyt?

Uskotko kohtaloon? Mitä jos?

 

 

Lue myös

X