Sopivasti ihana

Kun suru tulee iholle

Teksti: Riikka Väänänen

En ole koskaan tiennyt, kuinka kokonaisvaltaisesti särkynyt sydän voi hajoittaa ihmisen. Onneksi en ole tiennyt. Tosin näin jälkiviisaana voin todeta, että ilmeisesti sydämeni ei ole aiemmin oikeastaan edes hajonnut. Kolhuja on tullut, mutta pirstaleiksi se ei ole ennen mennyt. Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun suru tulee iholle asti.

Sen lisäksi, että olen itkenyt silmäni rusinoiksi, valvonut kuukauden putkeen, polkenut kuntosalin polkukoneen lähes vaihtokuntoon, ihoni on alkanut oireilla.

Minulla oli lapsena paha taiveihottuma. Sen jälkeen en ole suuremmin iho-ongelmista kärsinyt. Ja voi sanoa, että olen kyllä niin monissa seerumeissa ”keitetty” ilman sen suurempia ongelmia, että ihoni käytännössä kestää mitä vaan. Se, mitä se ei näköjään kestä, on särkynyt sydän.

Sen lisäksi, että valvon suruni vuoksi, valvon myös siksi, että kutisen kaulasta alaspäin niin, että tekisi mieli kääriytyä piikkimattoon. Koko korppani on täynnä pientä ryhelmää, joka kihisee ja kutisee niin, että pää räjähtää.

Olen saanut useita ihania ja hyvää tarkoittavia neuvoja: vaihda pesuaine, älä ota lisäravinteita, rasvaa, kuori, hae antibioottikuuri.

Valitettavasti mikään kuuri ei paranna särkynyttä sydäntä, eikä siten myöskään tätä kutinaa. Syön maksimiannoksen allergialääkettä päivässä. Se auttaa hetkeksi, kunnes suru vyöryy ylitse ja kutina alkaa. Hetkellisen avun saan myös Atopikin Kauraöljystä, mutta vain hetkellisen.

Tämä jos joku on opettanut minulle sen, että ihminen on todellakin monimutkainen kompleksi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Että mielen voima on niin järkyttävän suuri. Sanotaan, että onni näkyy silmistä ja surukin. Sitä en ollut ihan oikeasti tajunnut, että se näkyy (ja tuntuu) myös ihossa.

Yleensä reagoin pahaan oloon niin, että en syö. Tuntuu kuin kurkkuuni ilmestyisi näkymätön tulppa, enkä voi niellä. Tällaista reaktiota suruun en ole ikinä kokenut.

Tiedän, että tämä postaukseni kuulostaa siltä, että joku on hälyttämässä tänne kohta kriisiapua tai ambulanssia. Ei tarvitse. Olen rikki, palasina, mutta aika korjaa. Uni tulee vielä. Tänään iloitsin siitä, että ensimmäistä kertaa kuukausiin, katsoin kelloa vasta 9.45. Yleensä herään siitä hatarasta unesta viimeistään viideltä. Tämän aamun nukkumiseen toki vaikutti sekin, että lähdin pitkästä aikaa ulos kotoa, näin tuttuja ja menin sänkyyn vasta yhdeltä.

Naurun voima parantaa, mutta näköjään myös nukuttaa. Ehkä se on se lääke, jota juuri nyt tarvitsen. Olen kai tiedostamatta myös tehnyt jotain sen eteen. Se vähä, mitä ketään olen kuukauteen nähnyt, on ollut lähinnä ihmisiä, jotka heittävät levotonta juttua, naurattavat niin, että vedet valuu silmistä. Se on se mitä tarvitsen juuri nyt. Niin että sydän palaa paikalleen, voin taas nukkua ja ihoni lakkaa kihelmöimästä.

Parempaa talvea kohti.

Lue myös:

Minulla meni jalat alta – Miksi pelkään sitä nyt?

Miksi kiltti epäonnistuu rakkaudessa?

 

 

Lue myös

X