Sopivasti ihana

Kuuletko minua vaikka minulta puuttuu ääni?

Teksti: Riikka Väänänen

Olen lähiaikoina huomannut, että jään helposti jalkoihin, kun puhun ihmisten kanssa. Vaikka puhun, minun päälleni puhutaan. Kun sanon jotain, kukaan ei välttämättä kuuntele. Tätä tapahtuu jatkuvasti ja eri ihmisten seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että juttuni eivät ole kovin kiinnostavia. Luulen kuitenkin, että se johtuu enemmän siitä, että olen ympäröinyt itseni vahvoilla ihmisillä. Koska näin ei ole aina ollut. Tuntuu että minulta puuttuu ääni. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi kirjoitan.

Miksi puhua, kun kukaan ei kuuntele?

Lapsena minua kutsuttiin räpätädiksi. Olin aina äänessä. Nykyään olen useimmiten hiljaa. Miksi puhua, kun kukaan ei kuuntele? Ehkä olen myös hiljentynyt ajan myötä. Ehkä se on peritty ominaisuus. Tulen hiljaisesta perheestä. Sosiaalisesta kyllä, mutta hiljaisesta. Isoveljeni puhuu vain kun on asiaa. Isäni vieläkin harvemmin. Aiemmin hyvinkin puhelias poikani on nykyään myös hiljaa. Entinen mieheni ja tyttäreni taas aina äänessä. Tyttäreni kanssa puhuminen on kuin kuuntelisi konekiväärin tulitusta.

Silti haluaisin, että minua kuunnellaan. Silloin kun puhun. Ehkä myös siksi kaipaan vierelleni ihmistä, jolle olen se tärkein. Jolle jokainen sanani on aarre, helmi, joka kannattaa kuunnella. En silti haluaisi hiljaista miestä, enkä etenkään introverttiä. Haluan miehen, joka puhuu. Tosin hiljaisuutta on montaa lajia. Kaikkien ei tarvitse olla suuna päänä ja huomion keskipisteenä. Ei minunkaan. Vaikka en puhu paljon, olen sosiaalinen, kuten jo aiemmin mainitsin. Pidän ihmisistä, rakastan naurua, elän hauskoista jutuista. Mutta juuri nyt minulta puuttuu ääni.

Minulta puuttuu ääni – Mutta ehkä joku haluaakin kuulla?

Istuin eilen uusien tuttavien keskellä. Sain hädin tuskin sanaa väliin. Jossakin kohtaa lopetin edes yrittämästä. Kun seuraan liittyi ihminen, joka halusi kuulla juuri sen, mitä minulla oli sanottavaa tai ylipäätään kuulla minusta enemmän, yli käveltiin aivan huoletta. Joten olin hiljaa ja hän tietää minusta tänään yhtä vähän kuin eilen.

Kun puheesta tulee valkoista kohinaa

Usein pidemmässä suhteessa toisen puheesta tulee valkoista kohinaa. Suhinaa, jonka kuulet, mutta et kuuntele. Miksi näin käy? Miksi lakkaa kuuntelemasta sitä toista, kenen puhe oli aiemmin kuin samettia korville, jonka jokainen sana oli se helmi? En haluaisi enää sellaiseen suhteeseen. Haluaisin löytää ihmisen, joka kuuntelee ja jota on ilo kuunnella. Jonka kanssa puhua yömyöhään kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan välillä.

Haluaisin löytää ihmisen, joka kuuntelee

Tiedän että sellainen on mahdollista. Olen kokenut sen. Usein. Vaikka minulta nyt puuttuukin ääni. Ei ole kovinkaan kauan siitä, että eräs mies sanoi minulle, että kanssani on hämmentävän helppo puhua. Ja onkin, jos vain jaksaa myös kuunnella.

Toki se helppous johtui myös siitä, että olimme samalla aaltopituudella heti ensitapaamisesta lähtien. Tunnemme samoja ihmisiä, olemme tavallaan samalla alalla ja ehkä myös siksi, että hän ihan oikeasti halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa. Ja siksi, että olin hänelle virkistävä poikkeus häntä palvovien naisten joukossa. Koska en palvonut, enkä palvo. Emme ole yhdessä. Syyt ovat ihan jossain muualla kuin siinä puhumisessa. Mutta vieläkin kun törmäämme puhumme paljon. Molemmat. Kun paikalla on muita, olen lähinnä hiljaa, sillä ylitseni jyrätään. Kun jäämme kahdestaan, jatkamme keskustelua aivan toisella tasolla.

Luulen, että jokainen meistä haluaa sen äänen. Hiljaisetkin ihmiset. Sillä ilman ääntä olet läpinäkyvä. Tai koriste pöydässä.

Eikä kukaan halua olla koriste.

Lue myös:

Kärpäsen kärsivällisyys

Onko varaa päästää hyvää ihmistä menemään ohitse?

Lue myös

X