Sopivasti ihana

Kyynistyä ei kannata, usko mieluummin hyvään

Teksti: Riikka Väänänen

En todellakaan ole elänyt varovasti ja harkiten. Ja vaikka sen vuoksi on tullut näpeille, en todellakaan halua kyynistyä. Toisinaan olen hetken toivonut olevani eteerinen, rauhallinen ja harkitseva kaunotar, joka lempeällä otteellaan hallitsee omaa (ja joskus muidenkin) maailmaa. Mutta en ole. Enkä haluakaan olla. Haluan olla oma kevyesti kupliva oma itseni, siltikin vaikka se saattaa aiheuttaa sydänsuruja.

Haluan edelleen uskoa siihen, että hyvä kantaa. Uskonko karmaan? En ole siitä niin varma, mutta uskon kuitenkin siihen, että hyvä palkitaan hyvällä (sama asia?). Se ei ole aina toteutunut rakkaudessa, mutta muussa elämässä kyllä.

Ehkä uskon jopa siihen, että tietyt ihmiset tulevat eteen siihen tarkoitettuna hetkenä. Jäävätkö he, sitähän me emme voi koskaan tietää. Sitä ei takaa sormus sormessa, yhteiset lapset tai valtava asuntolaina. Elämä kun nyt on vain sellaista ja me olemme vain ihmisiä.

Uskon, että kyynisyys on muuri, jonka yli on hyvin vaikea kenenkään mahdollisen kumppanin kiivetä. Jos olet valmiiksi jo aivan varpaillasi, miten suhteella voi ikinä olla mitään tulevaisuutta? Naiivia ehkä, mutta näin minä uskon. Se kyynisyyden muuri ei kuitenkaan suojele sattumiselta ja sydämen särkymiseltä.

Toki on täysin ok olla varuillaan ja toisinaan vähän epäilläkin, mutta se, ettei antaisi mahdollisuutta jollekin mahdollisesti hyvälle on vain surullista. Ja ehkä lopulta satuttaakin enemmän tai pidempään.

Saatan itsekin tuntea negatiivista ennakkoasennetta jotain ihmistä kohtaan (enkä puhu vain parisuhteista) ja lähes aina yllätyn iloisesti, kun se ihminen osoittaakin ennakko-odotukseni vääriksi. Olen toki myös erehtynyt luulemaan huonoa hyväksi. Eikö niin käy joskus kaikille? Ja sekin on elämää.

Haluan silti viimeisen henkäyksen vetäessäni olla varma siitä, että elin täysillä. En usko, että kadun sitä. Elämä on liian lyhyt jarrutteluun.

Ymmärrän, että tämä hivenen naiivi suhtautumiseni elämään aiheuttaa harmaita hiuksia läheisilleni. Mutta toisaalta he ovat myös nähneet, että kipuan ylös syvästäkin kuopasta.

Äitini ei todellakaan ollut vakuuttunut, kun toin 18-vuotiaana itseäni seitsemän vuotta vanhemman pitkätukan kotiin näytille.

Siitä pitkätukasta tuli lasteni isä. Vaikka meidän rakkaus ei kantanut siihen kuuluisaan hamaan tappiin, luulen että äitini on vielä tänä päivänäkin iloinen, että toin sinä päivänä kotiin juuri hänet. Yhtä iloinen hän varmaan on siitä, että tuo suhde on nyt historiaa. Kukapa haluaa nähdä lapsensa elävän onnettomassa liitossa. Vaikka olihan siinä joskus niitä onnenhetkiäkin. Ei se olisi kestänyt niin pitkään, jos ei olisi ollut.

Siitä huolimatta, että vaikka tuo suhde sai minut toisaalta epäilemään itseäni ihmisenä ja naisenakin, se teki minusta myös vahvan. Eikä vienyt uskoa ihmisiin tai tehnyt minusta kyynistä, vaikka ehkä hetken siltä joskus näyttikin.

Se mitä se kuitenkin teki, se nakersi itseluottamustani. Minun on hyvin vaikea uskoa, että joku saattaa ihan oikeasti pitää minusta ihmisenä. Asia, joka kirpaisee läheistä ystävääni yhä uudelleen. Ymmärrän, että jo työni vuoksi luon jotain mielikuvaa ihmisestä, joka ei kuitenkaan ole 100%:sti se minä, joka olen. Huolimatta jonkin verran kuplivasta luonteestani, voin toisinaan olla todella tylsä. Enkä todellakaan herää joka aamu hehkeänä.

Kelpaako arkiminä lopulta kenellekään? Uskon, että kelpaa, sillä olen elänyt arkea ihmisen tai parinkin ihmisen kanssa, ja ne parhaat hetket niissä suhteissa liittyvät juuri siihen arkeen. Jopa niihin aamuihin.

Olen myös elänyt suhteessa, jonka arjessa ei ollut mitään hyvää. Oli mahtavaa matkustaa, käydän syömässä kivoissa ravintoloissa ja saada kukkia joka perjantai. Mutta siinä suhteessa ei ollut mitään aitoa.

Minä en tarvitse koruja, lahjoja tai kukkakimppuja, tarvitsen ihmisen. Aidon ihmisen. En ihmistä, joka tekee asioita vain siksi, että kuvittelee minun haluavan niitä. Toki huomaavaisuus on aina plussaa ja lahjoja on kiva saada, mutta ne eivät saa olla minkään suhteen pohja. En halua kuulla miehen suusta sanoja, jotka hän kuvittelee minun haluavan kuulla. Haluan aitoutta. Minusta ei saa edustusvaimoa.

Enkä aio muuttua kyyniseksi. Anna tulla elämä, kestän kyllä.

Lue myös:

Hullu ja hullunhauska vuosi 2021

Lue myös

X