Levottomuutta, unettomuutta, loputtomia päiviä ja ajatusten sekamelskaa

Tämä postaus sisältää levottomuutta, unettomuutta, loputtomia päiviä ja ajatusten sekamelskaa. Aika lailla sitä, mitä koko elämäni tällä hetkellä on.

Kävin eilen pitkästä aikaa kampaajalla. Ja siellä neljän tunnin aikana olin pakotettu olemaan paikallaan, ajattelemaan. Vaarallinen yhdistelmä. Jos joku olisi seurannut minua peilin kautta, hän olisi nähnyt, kuinka kasvoillani vilahti noina tunteina kymmeniä eri tunnetiloja. Välillä olin silmät kyynelissä, välillä täysin rauhallinen, toisinaan saatoin jopa hymyillä itsekseni.

Olin pakotettu olemaan paikallaan ja juuri nyt en pysty olemaan hetkeäkään liikkumatta. Jos en kipitä lenkillä tai nostele painoja salilla, yritän keksiä mitä tahansa puuhaa kotonani. Näkisittepä, kuinka siistiä täällä on.

En jaksaisi jauhaa koko koronasta enää, mutta sen verran on sanottava, että kaikkine lieveilmiöineen, se myös selvästi korostaa jokaista tunnetilaa. Se ei ole taudin oire, mutta selvä seuraus siitä, mitä korona meidän maailmallemme on tehnyt.

Unettomuutta ja loputtomia päiviä

Juuri nyt minulla on aivan liian paljon aikaa. Jollekin toiselle tämä olisi ehkä ihan normaalia tai jopa toivottua, mutta kymmenien uraputki- ja ruuhkavuosien jälkeen, minulle tämä on lähes painajaista. Kesällä sattui ja tapahtui, syksy pysäytti kaiken. Nyt päivät ovat loputtoman pitkiä. Vaikka teen päivittäin töitä, käyn joka päivä salilla ja vähintään kerran päivässä lenkillä, päivät eivät tunnu loppuvan koskaan. Tai kun ne loppuvat, ne loppuvat yöhön, jolloin herään ensimmäisen kerran yleensä viimeistään kolmelta ja nousen aamulla viideltä.

Vaikka sopeudumme aika hyvin kaikkeen, se ei tapahdu kivutta

Tiedän, että on riski kirjoittaa tällaisia ajatuksia julki ja luultavasti saan taas viestejä: ”Onko kaikki Riikka ok?”, ”Sinulla tuntuu olevan elämä vähän hukassa.”, ”Oletko masentunut?”. On ok, kyllä olen vähän hukassa (kuka ei olisi?) ja en, en ole masentunut.

Mutta otan sen riskin, sillä tiedän, että en ole ainoa, joka kokee tämän ajan näin. Tiedän, että tuolla on muitakin, jotka ovat yksinäisiä, levottomia, hivenen ahdistuneita.

Eikö se ole aika inhimillistä? Vaikka sopeudumme aika hyvin kaikkeen, se ei tapahdu kivutta. Maailma on niin kovassa murroksessa, että täytyisi olla melko tunteeton sivuuttaakseen koko asian.

Tämä kun ei tarkoita vain sitä, että baarit menevät kiinni klo 23 tai julkisissa tiloissa pitää käyttää maskia. Se tarkoittaa muun muassa myös eroa monesta rakkaasta ihmisestä, taloudellisia takapakkeja, yksinäisiä viikonloppuja – ehkä jopa yksinäistä joulua.

Ja minulle ainakin sellaista syntymäpäivää – tosin enpä enää näillä vuosilla juhlisi sitä muutenkaan.

Jaettu taakka on kevyempi kantaa

Se, mitä minä ehkä perhe-elämästä ja parisuhteesta kaipaan eniten tai lähes eniten, on juuri se hiljainen yhdessäolo. Ystävien kanssa vietetty aika on mahtavaa ja tarpeellista, mutta se on aina jollain tapaa yltiösosiaalinen tilanne. Ystävien kanssa harvemmin ollaan hiljaa.

Perhe-elämässä tai vaikka vain kahden ihmisen suhteessa, voitte jakaa saman tilan ja puuhailla omianne. Se ei tarkoita, että toinen ei olisi läsnä. Kyllä hän on, mutta hyvässä suhteessa voi myös olla hiljaa ja olla silti läsnä.

Ja sitä minä kaipaan. En väitä, että en voi elää ilman toista ihmistä, mutta luulen, että parisuhteessa olisin ehkä vähemmän levoton, nukkuisin paremmin ja ajatuksetkin olisivat edes hivenen paremmin kasassa.

Sillä kyllä se menee kuitenkin niin, että jaettu taakka on kevyempi kantaa.

Lue myös:

Kun maailma hetkellisesti hajosi