Sopivasti ihana

Miehet ovat sitoutumiskammoisia ja naiset takertuvia

Teksti: Riikka Väänänen

Miehet ovat sitoutumiskammoisia ja naiset takertuvia. Vai onko noin? Olisiko tuo sittenkin hyvin vanhanaikainen ja kulahtanut käsitys sukupuolten välisistä eroista?

Olen hiljattain puhunut paljon asiasta erään eronneen ystäväni kanssa. Olimme molemmat naimisissa pitkään ja hyvin nuoresta lähtien. Molempien ex-miehet ovat joskus valittaneet, miten eivät pääse mihinkään. Huvittavaa on vain se, että se ajatus on syntynyt heidän omissa päissään. Me – ystäväni tai minä – emme kumpikaan ole olleet marttyyrityyppiä. Emme odottaneet kotona esiliina päällä ja hella lämpimänä.

Myönnän, että joskus kahdenkympin huuruissani saatoinkin olla mustasukkainen ja jopa hiukan takertuva, mutta vuosien myötä tuo puoli minussa on muuttunut ehkä eniten.

Entinen mieheni oli menevää sorttia. Kun hän käveli ovesta ulos, ei koskaan tullut selityksiä, enkä niitä oikein koskaan kysellytkään. Enpä muista montaakaan kertaa, että olisin kieltänyt tai pyytänyt häntä menemästä. Miksi olisin? Olimme pari, mutta emme sama ihminen. Molemmilla omat menonsa ja ystävänsä.

Sittemmin olin parisuhteessa, jossa en saanut mennä mihinkään ja mieluusti en edes puhua kenellekään. Etenkään miehille. Äärimmäisen ahdistavaa. Toista kun ei voi sitoa itseensä. Ainakaan niin, että hän siinä pysyisi. Minä en pysynyt.

Minua huvittaa ajatus, että kukaan kuvittelee minun pureskelevan täällä omassa pienessä minikodissani kynsiäni ja odottavan, että joku tulee ja pelastaa. Ehkä tulee yllätyksenä, mutta rakastan juuri nyt tätä vapautta, enkä todellakaan pakkaile muuttolaatikoita, jotta voisin kantaa ne jonkun miehen kynnyksen ylitse.

En sano, etten kaipaisi parisuhdetta. Kyllä kaipaan. Mutta en kaipaa parisuhdetta, jossa eletään symbioosissa. Olen nähnyt niitä kaksi. Kumpikaan ei toiminut. Jokaisella pitää olla vapaus hengittää, mennä ja elää. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa ulkopuolisia suhteita. Minulle se tarkoittaa pelkästään ja vain toimivaa suhdetta.

Voi toki olla että miehet ovat naisia sitoutumiskammoisempia ja naiset takertuvaisia. Keskimäärin. Mutta mikään kiveen kirjoitettu tosiasia se ei ole.

Tutustuessani uuteen ihmiseen minun tekee mieli kysyä ensimmäiseksi, että onhan sinulla kavereita. Mustasukkaisella ex-kumppanillani ei juuri ollut, joten hän eli ja hengitti minua. Sitä en kestä enää. Yhtään. Kun molemmilla on omat ystävänsä ja menonsa, myös parisuhde pysyy virkeänä, viriliinä ja toimivana. Se ettei olla joka minuutti yhdessä, antaa mielestäni vain lisää kipinää. Tekee hyvää välillä myös ikävöidä.

Mielestäni suhde voi toimia vallan mainiosti, vaikka elettäisiin eri osoitteissa. Sen kuitenkin myönnän, että ”poissa silmistä, poissa mielestä” on ihan pätevä sananlasku. Haluan olla yhteydessä seurustelukumppaniini säännöllisesti. Siltikin vaikka minun ei tarvitsekaan istua kylki kyljessä, kaipaan säännöllisen muistutuksen siitä, että olen mielessä. Siihen riittää vaikka vain yksi sana tai hymiö. Hyvänyön tai huomenen toivotus. Se riittää. Minun ei tarvitse joka sekunti tietää, missä se toinen menee. Miksi tarvitsisi? Hyvä suhde voi perustua vain ja ainoastaan molemminpuoliseen luottamukseen. Haluan kuitenkin tietää, että olen mielessä. Jos epäilen sitä, epäilen koko suhdetta.

Mikä siis on tämän postaukseni lopputulema? Onko sitä edes? Onko koko tekstissäni päätä tai häntää? Ehkä pointtini on lähinnä se, että on naurettavaa ajatella, naisten olevan läheisriippuvaisia marttyyreita yhtään sen enempää kuin kaikkien miesten sitoutumiskammoisia. Tai että sinkkunaiselle toiveiden täyttymys on yhteinen koti. Ei. Ei se kyllä ole.

Se, että kaipaa parisuhdetta ei tarkoita sitä, että kaipaa kotileikkejä. Minulla ainakaan ei ole mihinkään kiire. Voi toki olla, että joku päivä pakkaan ne muuttolaatikot, mutta se päivä ei ole tänään.

Enkä todellakaan pidätä hengitystä sitä päivää odotellessani.

Lue myös:

Aikuinen sinkku ei ole epätoivoinen

 

Lue myös

X