Sopivasti ihana

Miksi kiltti epäonnistuu rakkaudessa?

Teksti: Riikka Väänänen

Rakastuin. Päätä pahkaa. Särjin siinä sydämeni tuhanneiksi pirstaleiksi. Olen valvonut satoja tunteja. Itkenyt litroittain kyyneleitä. Aloin jo uskoa, että en ole kenenkään arvoinen, kunnes itkuni itkettyäni, päätin, että olen. Ainakin itseni ja lapsieni. Kukaan, mies tai nainen, ei voi viedä sitä minulta pois.

Kirjoitin eräänä yönä hänelle tämän:

”Muistan edelleen elävästi sen hetken, kun hymyilit minulle ensimmäistä kertaa.

Muistan, kun laitoin viestin ystävilleni, jossa kerroin siitä. En silti koskaan ajatellut, että meistä tulisi mitään.

Ja tuli kuitenkin.

Nappasit minut lennosta. En ollut menossa mihinkään tai tulossa mistään. Etsinyt ketään. Satuin vain kävelemään ohitse. Ja rakastuin. Siihen hymyyn, niihin silmiin.

Veit jalat alta – täysin.

Rakastuin nauruusi, käsiisi, kosketukseesi, ääneesi. Siihen, kun puhelimeni kilahti kesken lenkin ja siellä oli pusuhymiö sinulta.

Sen ensitapaamisen jälkeen ei ollut enää minua, oli me.

Ja tunne, jota en enää koskaan kuvitellut tuntevani.

Luulin, että eläisin elämäni yksin ja sitten sinä olit siinä.

Täysin varoittamatta, odottamatta.

Säikähdimme molemmat. Sinä ehkä sitä, että sait enemmän kuin pyysit. Halusit. Minä niitä tunteita.

Olen maannut vieressäsi tunteja. Katsonut kun nukut. Pyöritellyt mielessäni lausetta: ”Rakastan sinua.”

Olen itkenyt enemmän kuin tiesin voivani itkeä. Rakastanut enemmän kuin tiesin voivani rakastaa. Sillä rakastan. Enemmän kuin ketään muuta tähän mennessä.

Näytit minulle maailman, jollaista en tiennyt olevankaan. Annoit minulle enemmän kuin ikinä pystyin kuvittelemaankaan.

Ja hurmasit minut tavalla, johon en kenenkään kuvitellut pystyvänkään.

Rakastan edelleen hymyäsi, silmiäsi, kosketustasi ja ääntäsi.

Rakastan sinua.

Veit sydämeni täysin. Varoittamatta, odottamatta.”

Ajattelin, että jos paljastan tuon, paljastan sen, kuinka heikko olen. Tai/ja myös epähaluttava. Mutta jos rakkaus tekee minusta sen jonkun silmissä, sitten olen. Sitten se menee niin.

Olen rakastunut elämässäni kolme kertaa. Yksi rakkaus kesti 25 vuotta, toinen 3, viimeisin 3 kuukautta. Etenkin tuo 25-vuotta-mies tajusi arvoni liian myöhään, lopulta tajusi kuitenkin, mitä menettää. Ei nättiä, söpöä ehkä, mutta aivan liian myöhäistä. Menetti jo. Nuo kaksi jälkimmäistä eivät ehkä koskaan.

En silti laittaisi rakkauksiani järjestykseen. Pituudella ei tässä kohtaa ole väliä, tavalla jolla tapasimme, viesteillä joita sain, keskustelut joita kävimme, asioilla jotka jaoimme on väliä. Viimeisin, lyhyin niistä, hajotti minut eniten.

Jokaista heistä olen rakastanut niin, että hampaat narskuu. Eri syistä. Olisin tehnyt mitä vain heidän eteen. Silti jään aina tyhjin käsin.

Olen myös ollut niin rakastettu, että happi loppui. Sekään ei ollut kivaa. Etenkään, kun en itse ollut rakastunut.

Olen aivan liian kiltti. Omaksi parhaakseni. Samaa kaikki ystäväni toitottavat minulle. Alan uskoa siihen itsekin. Tuntuu vaan, että se on niin väärin.

Ensimmäisessä suhteessa siedin kaiken lähinnä lasten vuoksi, keskimmäisessä (ei kuulu niihin kolmeen rakkauteen kylläkään) vältin raivokohtauksia, viimeisimmässä en halunnut ”keikuttaa venettä” kyseenalaistamalla mitään. Epäonnistuin. Jokaisessa.

Luulisi kiltteyden olevan yksi vähiten käytetty negatiivinen määre, mitä parisuhteisiin tulee. Ei se ole.

Kaikkien näiden on pitänyt tapahtua. Se, pääsenkö yli viimeisimmästä, jää kai toistaiseksi kysymysmerkiksi. Tuleeko enää koskaan seuraavaa, en tiedä. Hänen tarvitsee olla ihmeellinen, sillä viimeisin jostain syystä oli, enkä kadu – mitään.

Olen tullut siihen tulokseen, että olen joko ilkeä b..h tai yksin. Kaikki rakkaat ystäväni neuvovat samaa: Älä ole niin kiltti! Mutta jos se on luonteessa tai perittyä? Sille en voi mitään.

Se ei silti tarkoita, että me kiltit olisimme ovimattoja. Olemme ihmisiä, joilla on tunteet. Ja jossain kohtaa myös meidän mittamme täyttyy.

Mutta milloin kiltteydestä tuli pahe?

Lue myös

X