Sopivasti ihana

Miksi suostumme tyytymään?

Teksti: Riikka Väänänen

Puhuimme Havaintoja parisuhteesta Samin kanssa podcastissa yksinäisyyden ja rakkauden lisäksi myös tyytymisestä. Moni meistä tyytyy parisuhteessa tunneköyhyteen ja jatkaa suhdetta, vaikka lähes kaikki tunteet on jo kauan sitten kuolleet. Tai vielä pahempaa, ajautuu suhteeseen, jossa ei tunteita ole alkujaankaan. Miksi suostumme tyytymään?

Sillä hetkellä tarvitsin laastaria

Olen kerran päätynyt suhteeseen, josta tiesin jo heti alkumetreiltä, että minulla ei lentele perhoset vatsassa tai ylipäätään ole juuri minkäänlaista paloa. Miksi? Luultavasti siksi, että sillä hetkellä tarvitsin (tai kuvittelin tarvitsevani) laastaria. Epäreilua molemmille.

Suhde ei päättynyt hyvin. Se lienee sanomattakin selvää.

Jälkiviisaana voin kuitenkin todeta, että tuo suhde ei ollut täysin turha. Nyt varmasti kumpikin tiedämme, mitä emme ainakaan halua.

Mutta suhteen loppumisen jälkeen päätin kuitenkin, että en anna niin tapahtua enää koskaan. En suostu tyytymään. Todellista rakkaussuhdetta ei voi perustaa tunteettomalle maaperälle. Rakkaus ei synny pakottamalla, eikä tyytyminen tee kummastakaan osapuolesta onnellista.

En tarvitse tai ansaitse parempaa

Olen myös sortunut ajatukseen, että en tarvitse tai ansaitse parempaa. Vaikka tietenkin ansaitsen. Kaikki ansaitsevat.

Siksi saatan hämmentyä, jos huomaan, että joku on aidosti kiinnostunut minusta. Haluaa kuulla, mitä minulla on sanottavaa. Näkee myös pinnan alle ja jopa kunnioittaa ja arvostaa sitä, mitä näkee. Ja kohtelee minua kauniisti. Koskee niin kuin olisin parasta, mitä hän on koskaan saanut koskea.

Miksi suostuin tyytymään?

Miksi olen suostunut olemaan se, kenelle soitetaan keskellä yötä baari-illan jälkeen, kun ketään muutakaan ei ole tullut vastaan? Tuohon voin vain todeta, että suostuin siihen vuosia, koska olin rakastunut. Roikuin kiinni illuusiossa. Ja petin itseni, itseäni. Jälkikäteen päässä kumisi aina tyhjyys ja pettymys. Enää en suostu siihen. En suostu tyytymään.

Miksi ei voi vain elää päivä kerrallaan?

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että en ymmärrä, miksi parisuhde pitää määritellä. Miksi ei voi vain elää päivä kerrallaan ja katsoa, mitä huominen tuo tullessaan? Eikö silloin sillä orastavalla suhteella ole parhaat mahdollisuudet?

Haluan olla se, ketä ajatellaan ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla

Kaikkien näiden käveltyjen kilometrien ja valvottujen öiden  jälkeen tiedän, mitä parisuhteelta haluan. Haluan nauraa vedet silmissä. Haluan, että minua kosketetaan hellästi. Että olen se, ketä ajatellaan ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Kenelle haluaa laittaa viestiä silloinkin, kun ei varsinaisesti ole mitään asiaa. Ja nyt ymmärrän, että se on täysin mahdollista.

Elämä on hienoa myös juuri siinä arvaamattomuudessaan

Ja niin kovin pelottavaa. Jos uskaltaa päästää käsijarrusta irti, saattaa sattua. Mutta eikö edes pienet onnenmuruset ole sen arvoisia? Onko heti pakko tietää, että tämä kestää? Koska eihän sitä voi tietää. Elämä on hienoa myös juuri siinä arvaamattomuudessaan.

Ystäväni on suhteessa, jossa he pitävät toisilleen levyraatia, tanssivat alastomana valoisassa yössä, nauravat vedet silmissä. Sellainen suhde kuulostaa täydelliseltä. Ja vaikka saattaa olla, että suhde jossain kohtaa loppuu, se ei lopu siihen, että nauru loppuu tai siihen, että kumpikaan on joutunut tyytymään. Suhde voi loppua myös, vaikka tunteet eivät ole kuolleet. Koska elämä on sellaista. Uskon kuitenkin siihen, että ystäväni kantaa tuota rakkautta sydämessään elämänsä loppuun saakka. Nuo onnenmuruset ovat niiden mahdollisten kyynelten arvoisia.

Ilman riskejä ei voi olla rakkautta

Rakkaus on aina sen arvoista. Riskin. Sillä ilman riskejä ei voi myöskään olla rakkautta. Aina on olemassa vaara, että sattuu, mutta elämää ei voi elää peläten. Ainakaan minun mielestäni ei.

Ottakaa riski ja rakastukaa. Sillä onko mitään parempaa tunnetta kuin perhoset vatsassa ja pää pilvissä?

Lue myös:

Mitä sinkkuus edes tarkoittaa?

Kemiastahan kaikki on kuitenkin lopulta kiinni

 

 

 

Lue myös

X