Sopivasti ihana

Minulla meni jalat alta – Mutta miksi pelkään sitä nyt?

Teksti: Riikka Väänänen

Rakastuin ensimmäisen kerran kahdeksantoistavuotiaana. Se tunne oli kuin salamanisku, joka sytytti roihuavaan tuleen. Minulla meni täydellisesti jalat alta. Silloin sitä tunnetta ei osannut pelätä. Ei, vaikka jo heti seuraavana päivänä sain märän rätin naamalleni. Tuo rakastuminen muuttui kompuroinnista huolimatta rakkaudeksi, jatkui lähes 25 vuotta ja antoi minulle kaksi täydellistä lasta. Hyvä, että en pelännyt, vaan uskalsin antaa mennä. Miksi pelkään nyt?

Toisen kerran rakastuin kolme vuotta sitten – aikuisena

Enkä silloinkaan osannut pelätä. En, vaikka jälleen kerran satutin itseni. Silloinkin jalat lähtivät alta vain yhdestä katseesta ja hymystä. Se tuntui siltä kuin sähköisku olisi kulkenut lävitseni. Huolimatta kaikista vuodatetuista kyynelistä, nuokin tunteet roihusivat pari vuotta. Emme koskaan olleet varsinaisesti yhdessä, mutta joku yhteys oli aina olemassa.

Kerroin tuosta suhteesta postauksessani Jäit iäksi ihoni alle kuin kutina, jota en voi raapia. Onneton rakkaustarina, mutta suhde, jota en edelleenkään kadu. Siltikään, vaikka se ei johtanut mihinkään hyvään. Paitsi satunnaisiin kuumiin kohtaamisiin. Vielä pari viikkoa sitten sain kyseiseltä ihmiseltä viestin, mutta enää en sortunut päästämään häntä sisään keskellä yötä. En, koska se rakkaus oli jo hiipunut. Viimeinkin.

Aikuisena rakastuminen hirvittää

Noiden kahden salamaniskun jälkeen olen alkanut pelkäämään. Aikuisena rakastuminen hirvittää. Koska tietää, että voi sattua ja tietää, miltä tuntuu kun sydän särkyy. Se on surullista. Särkynyt sydän korjautuu kyllä jossakin vaiheessa. Meillä on vain yksi elämä, eikä elämään mahdu montaa salamaniskua. Minulla ainakaan. Pelosta huolimatta haluaisin kokea sen kolmannen salamaniskun. Pohdin asiaa jo postauksessani Onko varaa päästää hyvä menemään ohitse, jos sellainen sattuu tulemaan vastaan?

Mielestäni ei ole.

Vaikka en halua enää koskaan naimisiin. Ainakin nyt olen vahvasti sitä mieltä. Biologinen kelloni ei huuda (se tosin ei koskaan ole kilkattanutkaan, koska sain ensimmäisen lapseni jo 21-vuotiaana) eikä minulla ole tarvetta leikkiä kotileikkejä.

Haluaisin silti uskaltaa rakastua. Pelkäämättä. Haluaisin uskaltaa hypätä syvään päähän ja luottaa siihen, että elämä ja rakkaus kantaa. Mutta pelkään antautua tunteiden vietäväksi. Ja se pelko on kuin ajaisi autoa käsijarru päällä.

Luonnonlapsi on saanut vuosien varrella siipeensä

Kadehdin ihmisiä, jotka ovat rohkeita. Uskaltavat elää pelkäämättä, ottaa riskejä niin elämässä kuin rakkaudessakin. Minua on kutsuttu luonnonlapseksi ja olen itsekin uskonut, että olen sellainen. Extempore-ihminen, joka nauttii elämästä täysin rinnoin, ottaa riskejä ja uskaltaa elää pelkäämättä. Olen kuitenkin huomannut, että se luonnonlapsi on saanut sen verran vuosien varrella siipeensä, että on kasvattanut ympärilleen muurin ja pitää mahdollista rakkautta käsivarren päässä. Ja epäilee, että ei riitä sellaisena kuin on. Surullista ja typerää. Sillä kuten olen jo aiemminkin todennut, käsijarru päällä ei kannata elää.

Haluaisin olla kuin Havaintoja parisuhteessa Sami, joka on itsekin sanonut, että ei koskaan esimerkiksi ehdi Tinderiin, koska päätyy aina parisuhteeseen ennen kuin edes ehtii tajuta olevansa sinkku. Minun mielestäni on mahtavaa, että on tuollaisia ihmisiä, jotka elävät täysillä ja tunteella.

Niin, miksi on niin vaikea elää päivä kerrallaan, ottaa vastaan se, mitä elämä tuo eteen? Miksi pelkään? Eikö olisi parempi keskittyä hetkeen ja nauttia siitä, mitä on nyt?

Lue myös:

Älä purista mailaa

Kärpäsen kärsivällisyys

Lue myös

X