Sopivasti ihana

Mitä jos menetän hänet?

Teksti: Riikka Väänänen

Mitä jos menetän hänet? Se on kysymys, jonka aika todennäköisesti esitämme itsellemme rakastuessamme. Se ihminen voi olla oma lapsi tai rakastettu. Omien vanhempien menettämistäkin joutuu miettimään, kun he alkavat ikääntyä. Estääkö se rakastumista tai rakastamasta? Toivottavasti ei.

Rakkautta tässä maailmassa on aivan liian vähän. Jos rakkaus kävelee eteesi, rakastu, älä murehdi tulevaa. Se voi kestää loppuelämän tai sitten ei. Rakkaus antaa aina jotain.

Tänään rakastamisen tärkeydestä tuli hyvä muistutus. Kuulin erään ihmisen menehtymisestä. Sydäntäsärkevää. Rakkaus ei lopu aina rakkauden loppumiseen. Se voi kuolla myös kuolemaan. Sen toisen, sen rakkaimmasta rakkaimman.

Eron hetkellä ja sen jälkeen tyhjyyden tunne on järjetön, enkä edes haluasi tietää, miltä tuntuu luopua siitä toisesta väkisin, ilman toivoa mistään mahdollisesta tulevasta. Niin että kaikki vuosien muistot kuolevat sen toisen mukana. Kun pelkkä parisuhteen kuoleminen on jo pieni kuolema. Tai ystävyyden.

Minä en tiedä, kuinka monta sydänsurua sydämeni enää kestää. Mutta se on sitkeä, joten ehkä se kestää. Vaikka jo tämän viikkoinen uni koirani (13 v.) kuolemasta sai minut hivenen hajoamaan. Enkä ole koskaan päässyt yli parhaan ystäväni kuolemasta. Mutta sydän kestää. Yllättävän paljon.

Rakastuminen  ja rakastaminen kannattaa aina. Rakkaus on hyvin harvoin keneltäkään pois. Vaikka se satuttaisi.

Olen äärimmäisen onnekas. Olen saanut rakastua, rakastaa ja olla rakastettu. Toivoisin sitä kaikille muille myös. Olen äärimmäisen onnellinen esimerkiksi siitä että tyttärelläni on maailman ihanin kumppani tänä kamalana aikana, jolloin emme voi nähdä. Enemmän kuin mitään, toivon sellaista myös pojalleni.

Rakkaus ei ole koskaan helppoa. Sen ei kai kuulukaan olla. Rakastan edelleen lasteni isää. En enää romanttisesti, ainoastaan ihmisenä, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Rakkaudeksi se on yllättävän helppoa. Nyt. Olen vilpittömän onnellinen hänen puolestaan. Hänen uudesta onnestaan.

Itse olen kokenut romanttisessa rakkaudessa sekä mielettömiä hetkiä että niitä sydäntä särkeviä alhoja, jotka saavat epäilemään koko asian järjellisyyttä. Mitään en kadu.

Lasteni kohdalla rakkaus on syntynyt jo ennen ensimmäistä ääneen kuultua sydämenlyöntiä. Se on rakkautta, joka ei kuole koskaan. Ei edes silloin kuin olen ”luulanko” (poikani sana). Ja aina huolehdin ja murehdin. Ja rakastan.

Rakkaus on usein kinkkistä, siinä on aina riski.

Siltikin olen sitä mieltä, että kannattaa rakastua – ja rakastaa – jos se joku joka saa sydämesi lepattamaan tulee kohdalle. Ilman lepatusta, jatka matkaa. Silloin se luultavasti ei ole sitä. Rakkautta.

Lue myös:

Onko varaa päästää hyvä menemään ohitse, jos sellainen sattuu tulemaan vastaan?

 

 

 

Lue myös

X