Mitä jos tapasinkin elämäni rakkauden jo 14 vuotiaana?

Sain tänä kesänä vuosien ja vuosien jälkeen viestin ihmiseltä, jonka olen tuntenut heittämällä yli puolet elämästäni. Hän soittaa nykyään joka päivä (vähintään kerran), ymmärtää täysin mistä puhun (ainakin väittää niin), kestää (lähes) kaiken ja tykkää silti minusta juuri sellaisena kuin olen (ehkä). Mitä jos tapasinkin elämäni rakkauden jo 14 vuotiaana?

Kuulostaa lähes täydelliseltä. Mutta onko se? Olemme tavanneet vain kerran näiden vuosien jälkeen. Puhuneet tuntitolkulla sitä ennen ja sen jälkeen puhelimessa. Mutta silti.

Olemme aina kuitenkin olleet enemmän hyviä kavereita, ystäviä jopa. Yritimme joskus hetken seurustella. Se ei toiminut.

Miksi ei? Kumpikin oli liian nuori ja liian elämän nälkäinen? Tosin kummallakaan ei mennyt kuin muutama kuukausi siitä seurustelun lopettamisesta, kun tapasimme lastemme toiset vanhemmat. Nuoruudesta se kai sitten kuitenkaan ei ollut kiinni. Jostain muusta kyllä.

Siihen on selvästi syynsä, miksi emme jääneet yhteen tai ole vieläkään yhdessä. Näimme tässä välissä kerran. Meillä oli silloinkin juuri niin välitöntä – ja viatonta – kuin aina ja vieläkin on. Hän saa minut ulvomaan naurusta ja minä ymmärtääkseni saan hänet myös nauramaan. Viimeksi tänään. Meillä on suorastaan hulvatonta yhdessä. Ja silti voimme myös puhua oikeista asioista.

Olemmeko liian kavereita? Jopa liian hyviä ystäviä?

Viimeksi tällä viikolla sain viestin (hän ei asu Suomessa), että jos ikinä tulet tänne ja jos päädymme ikinä yhteen, hankitaanhan ihan ensiksi koira. Joko hän on sielun kumppanini tai sitten tuntee minut aivan liian hyvin tietääkseen mistä narusta nykäistä.

Minulla on kuitenkin liikaa liian keskeneräisiä asioita, jotta voisin karistaa tämän maan pölyt jaloistani. Kaikkein ensimmäiseksi poikani. Elämäni Rakkaus. Häntä en voi jättää ennen kuin  (hän jo ehkä nyt) koemme olevamme siihen valmiita. Ja muutama muu juttu – vaikka tämä yrittäjyyteni. En koskaan aio jäädä miehen tulojen varaan. En, jos ikinä voin sen päättää.

Mutta kun olin 14 ja uudemman kerran 17, hän oli Se. The One. Kaikki on sen jälkeen on kuitenkin muuttunut, me olemme muuttuneet. Hän saa edelleen minut nauramaan, mutta olenko hänelle ”illuusio” siitä Riikasta, jonka hän silloin joskus tunsi. Luultavasti. Toki sisälläni asuu vieläkin sama ihminen, mutta sen jälkeen on tapahtunut paljon, niin paljon että se on muuttanut minua. Paljon. En ole enää yhtään se sama Riikka.

Hän on silti niin hyvä ystävä, että voin matkustaa hänen luokseen vain ystävänä. Ja ehkäpä matkustankin. Mies ja nainen kun voivat olla myös vain ystäviä. Ystävyytemme on asia, jota en halua vaarantaa koskaan. Hän on ystävämielessä sielun kumppanini, mutta olemmeko me ikinä toisillemme lopuksi ihan niitä todellisia oikeita romanttisia sielun kumppaneita on kyllä arvoitus. Sitä ennen on aika monta mutkaa selvitettävänä. Molemmilla.

Ja juuri nyt en edes tiedä, olenko ihan valmis siihen. Koskaan. Suurin syy siihen on lopultakin tässä:

Sinä näit minut sellaisena kuin olen