Sopivasti ihana

Mustasukkaisuus tappaa – Haluan olla vapaa sinusta

Teksti: Riikka Väänänen

Vielä yksi Samin Havaintoja parisuhteesta -blogissa julkaistu tekstini. Olen etäisesti viitannut siihen myös omassa postauksessani Rakkaus ei tule pakottamalla. Ei vaikka haluaisi nähdä suhteessa hyvää. Vaikka näkisi siinä toisessa myös hyvää. Mitä kovemmin yrität pakottaa, sitä kauemmaksi se sinusta karkaa.  Ketään ei voi sitoa, kontrolloida tai omistaa. Minua etenkään.

Haluan silti uskoa hyvään. Siihen, että on olemassa rakkautta, joka tekee onnelliseksi kyyneleiden ja ahdistuksen sijaan. Yksin on kuitenkin parempi kuin suhteessa, jossa loppuu happi. Siitä kertoo tämä tarina Mustasukkaisuus tappaa – Haluan olla vapaa sinusta. Eikä silläkään ole onnellista loppua.

Tai ehkä onkin, sillä olen onnellisempi nyt kuin pitkään aikaan. Vaikka olenkin yksin. Tai oikeastaan en edes ole. Minulla on ympärilläni tärkeitä ihmisiä, vaikkei niissä olekaan romanttista rakkautta. Kiitos ystävät. Olette kullanarvoisia.

”Minä lähden

Rintaa puristaa, ahdistaa niin, että en saa henkeä. En uskalla sanoa mitään, tehdä mitään, jotta en herätä uinuvaa kiukkua. Vältän istumasta samassa sohvannurkassa naputtamassa tietokonetta, jotta en ala ärsyttää sinua.

Kyllä, mokasin. Pyysin anteeksi ja halasin.

Se ei riitä. Mikään ei riitä. Jos puhun, saan sanat ivallisina viiltoina silmilleni. Jos olen hiljaa, olen kylmä ja välinpitämätön.

Pelkään sitä hetkeä, kun astut ovesta sisään. Haistelen kuin koira mielialaasi. Olen varuillani ja hiljaa. Haistan synkkyyden jo ovelta.

Koulutin itseäni vuosia olemaan kiivastumatta. Sen opin avulla selvisin edellisessä suhteessani vuosia. Nyt haluat minun taas muuttuvan. Haluat, että puhun ja kun puhun, et halua kuulla.

Mustasukkaisuus – Minun pitää olla sinun ja vain sinun

Olen irtaantunut ystävistäni, vältän jutustelua vieraiden miesten kanssa, yritän hillitä haluani jutella naapurin kanssa hississä. Katseesi tummuu, kun kerron rupatelleeni postimiehen tai rakennusmiehen kanssa. Sinä et tervehdi ketään, hymyile kenellekään. En uskalla koskea puhelimeeni, jotta et suutu. Jotta et epäile. Jotta kotonamme säilyy rauha. Et halua kenenkään tulevan väliimme tai seuraamme. Minun pitää olla sinun ja vain sinun. Aina.

Uhkaat lähteä, uhkaat jäädä. Uhkaat.

Ja silti päiväunissani kosketat minua yhtä hellästi kuin silloin, kun kaikki on hyvin.

Nykyään kaikki on harvoin hyvin.

Ikävöinkö sinua

sitten, kun olen painanut oven kiinni perässäni? En tiedä. En usko. Tai ehkä hetken aina silloin tällöin, kun näen onnellisia pareja tai olen aivan yksin pimeässä.

Mutta nyt pimeää on koko ajan. Aurinko ei nouse aamulla tai jos nousee, ja olen hetken onnellinen kuntosalin polkukoneessa polkiessani, se pimenee heti sinun astuessa kynnyksen yli.

Miten voin olla tässä tilanteessa taas? Yksin, suhteessa, ahdistuneena ja peloissani.

Mustasukkaisuus – Pelkään

sitä hetkeä, kun sanon lähteväni. Pelkään raivoasi ja sanojasi. Pelkään yksinäisyyttä. Mutta minähän olen yksin, yksin sinun kanssasi.

Haluan hengittää, tuntea hapen täyttävän puristavan rintakehän. Olla vapaa. Vapaa muiden odotuksista. Vapaa sinusta.

Ehkä pian. Toivottavasti pian. Sillä tämä tappaa. Syytökset, vihaiset sanat, tunnelma, joka painaa hartiat kasaan. Mielessäni olen sanonut jo hyvästi, enää pitää kerätä rohkeutta sanoa se ääneen.

Hyvästi.”

Lue myös:

Riikalla meni nyt kuppi nurin

Sitkeä sydän

Lue myös

X