Mustasukkaisuus voi olla myös normaalia – jopa toivottavaa

Kirjoitin mustasukkaisuudesta postauksessani Mustasukkaisuus tappaa, joka julkaistiin ensin  Samin Havaintoja Parisuhteesta -blogissa ja jonka hänen podcastissa vierailuni jälkeen julkaisin itsekin. Olen edelleen sitä mieltä, että mustaisukkaisuus tappaa rakkauden. Silloin kun se on sairaanloista. Sellaista, jossa et voi viedä roskia yksin tai kun et voi viestittää kavereille ilman epäilyä muista miehistä – tai naisista. Mutta kuten kaikkea muitakin parisuhteisiin liittyviä tunteita, myös mustasukkaisuutta on monenlaista. Lievä mustasukkaisuus on jopa imartelevaa. Se kertoo, että toinen puolisko kokee sinut niin viehättävänä, että on syytä ollakin hieman mustasukkainen. Ja sehän on tosiaan imartelevaa. Vai oletko eri mieltä?

Kenekään ei pidä olla ”varma nakki”

Tunnen yli reilusti yli 60-vuotiaan parin, joka on ollut yhdessä teini-iästä saakka. Edelleen kipinä on niin kuuma, että he ovat mustasukkaisia toisistaan. Ihailtavaa. Ainakin minun mielestäni.

Tunnen myös pareja, jossa mustasukkaisuutta ei ole tippaakaan. Onko kumppani silloin silloin sinulle täysin itsestäänselvä tapaus? Varma nakki (pyydän heti anteeksi ilmaisuani). Minun mielestäni on.

Olen itsekin elänyt parisuhteessa, jossa minun puolisoni kuvitteli olevansa sen tason alfauros, että mustasukkaisuutta ei tarvinnut tuntea, kunnes lopulta tarvitsi. Silloin se hyökkäsi seinän takaa täysin uutena tunteena ja täysin yllättävänä molemmille. Eikä se todellakaan ollut kivaa. Kummallekaan. Ja silloin se oli aivan liian myöhäistä. Jos hän olisi joskus aiemmin osoittanut niitä tunteita, saattaisimme yhä olla yhdessä. Tuskin, mutta suhteella olisi ollut edes pieni mahdollisuus.

Sairaanloinen mustasukkaisuus tappaa kaiken

Sittemmin elin suhteessa, jossa mustasukkaisuus oli aina läsnä. Se johtui luultavasti monen asian summasta: Hän tajusi jossain sisimmässään, että en ollut täysillä mukana ja myös hänen omasta epävarmuudestaan. Etenkin tuo ensimäinen on täysin ymmärrettävää. Mutta sairaanloinen mustasukkaisuus tappaa kaiken.

Vaikka ahdistuin siinä suhteessa täysin ja koen edelleen kaiken kontrolloinnin hyvin vahvasti (enkä suinkaan positiivisesti), toivon että mahdollinen tuleva kumppanini pitää minua niin ihanana, että minusta on syytä olla edes hiukan mustasukkainen. Koska ajattelen, että silloin hän haluaa juuri minut, ymmärtää sen että saatan kiinnostaa muitakin ja pitää muita miehiä uhkana meidän yhdessäolollemme.

Olen nähnyt mustasukkaisuuden kaksi puolta. Nyt haluaisin nähdä sellaisen, jossa se on normaali tunne, joka kuuluu normaaliin suhteeseen.

Minä ainakin koen mustasukkaisuuden välähdyksiä. En sellaisia, että lähtisin riehumaan asiasta. En tunne tarvetta vahtia viestittelyä tai estää miestä elämään omaa elämäänsä. En todellakaan halua, että minun kumppanini eläisi vain minulle, että maailmassa olisi vain me kaksi.

Lapset tulevat aina ensin, eikä historiaansa pidä unohtaa

Se  mitä en etenkään ymmärrä, on mustasukkaisuus lapsista. Olen kuullut kymmeniä tarinoita siitä, kuinka kumppani tai puoliso ei kestä sen toisen lapsia. Sellaiseen ei kenenkään vanhemman pitäisi suostua. Lapset tulevat aina ensin. Aina. Olivat he sitten pienokaisia, leikki-ikäsiä, teini-ikäisiä tai aikuisia. Lapset vaan tulevat aina ensin.

Toinen, mikä saa ihmettelemään, on mustasukkaisuus entisistä puolisoista. Eroihin on aina syy  ja myös siihen, miksi yhteen ei ole palattu eron jälkeen. Jos eksän kanssa on yhteisiä lapsia tai omaisuutta, side kuitenkin on ja pysyy. Se ei kuitenkaan tarkoita romanttista sidettä.

Minulla esimerkiksi tulee aina olemaan joku side lasteni isään. Jo pelkästään lasten vuoksi  ja myös siksi, että tosiaan kasvoin hänen kanssaan tai ainakin rinnalla aikuiseksi. En kuitenkaan (edelleenkään) haluaisi takaisin yhteen. Se suhde on historiaa. Ainakin romanttisessa mielessä. Meillä tulee kuitenkin aina olemaan se yhteinen historia ja kymmeniä ellei jopa satoja hauskoja muistoja. Eikä niitä kukaan uusi kumppani saa pyyhittyä pois. Sehän olisi sulaa hulluutta.

En silti väitä etteikö entiset puolisot herättäisi minussakin pientä mustasukkaisuuden lehahdusta. Tokihan. Ei ole kiva miettiä omaa rakastaan muiden kanssa. Tietenkään. Mutta jos aikuisena rakastuu, on ymmärrettävä, että molemmilla on  aiempi elämä, historia, joka kulkee mukana hamaan tappiin.

Silti voi olla hivenen mustasukkainen – ja kannattaakin olla

Olen hyvin sosiaalinen ja juttelen kaikille. Se saattaa aiheuttaa mustasukkaisuuden tunteita. Mutta jos rakastun, olen yhden miehen nainen. Näen vain hänet, en muita. Silloin vastaani voi kävellä vaikka George Clooney tai Brad Pitt ja minä näen vain hänet, minun mieheni. Ja samaa toivon häneltä. Kun sovitaan, että olemme toistemme ainoat, olemme toistemme ainoat. Naiivia? Ehkä. Mutta silti haluaisin ajatella niin.

Silti voi olla hivenen mustasukkainen. Koska kuten jo aiemmin totesin, se kertoo vain siitä, että pidät kumppaniasi niin ihanana, että tajuat muidenkin haluavan häntä. Ja siitä, että hän ei ole sinulle itsestäänselvyys. Koska kenenkään ei pitäisi olla itsestäänselvyys, vaan se aarre, helmi, josta haluat pitää kiinni. Ainakin niin kauan kuin rakkautta riittää.

Rakkauden täyteistä loppukesää ja syksyä.

Lue myös:

Äidin rakkaus voittaa kaiken

On olemassa ihmisiä, joille ihmissuhteet eivät ole hedelmäpeliä