Ne pienet – ja sitäkin tärkeämmät – eleet

En usko, että monikaan nainen (tai mies sen puoleen) kaipaa mitään jättimäisiä rakkaudentunnustuksia, kuten timantteja, kalliita käsilaukkuja tai kukkalähetyksiä. Se, mitä jokainen luultavasti kaipaa on ne pienet eleet.

Ne ohimenevät hipaisut, kevyt kosketus poskelle tai pikainen suukko, jotka kertovat, että tässä on sitä jotain. Rakkautta tai edes syvää lämpöä.

Lasteni isä ei koskaan lahjonut minua millään ihmeellisillä lahjoilla. Olen saanut lahjaksi koottavan lennokin, nallen ja keittokirjan (!) ja ne riittivät minulle vallan mainiosti. Kerran sain syntymäpäivälahjaksi lahjakortin hierojalle, joka oli eläkkeellä, uskovainen ja sokea. Nokkela mies. Tuo eksäni. Eipä ainakaan tarvinnut olla huolissaan hierojan levottomista käsistä (anteeksi hiukan kiero huumori tässä kohtaa).

Enkä varsinaisesti edes kaivannut mitään muuta. Ohimennessään hän muisti lähes loppuun saakka läimäistä leikkisästi takapuoleen ja sanoi aina, että kun se loppuu, on syytä olla huolissaan. Se loppui ja samalla loppui koko suhde.

Sittemmin olen elänyt parisuhteessa, jossa sain upeita lahjoja, kukkalähetyksiä, matkoja, joka perjantaiset kukkakimput ja ravintolailtoja. Enkä taatusti ollut sen onnellisempi. Imarreltu ehkä kyllä. Mutta silti sanoisin, että minulle riittäisi se, että toinen koskee, sanoo että olet ihana, ottaa yllättäen kainaloon ja vaikka kutittaa. Se riittää.

Minäkin osoitan välittämisen juuri niillä pienillä eleillä. Silitän, pidän kättä polvella, otan kädestä kiinni kun kävellään kadulla, autan arkisissa asioissa ja kietoudun aamu-unisena lusikkaan nukkumaan vielä ne viimeiset minuutit ennen heräämistä. En tee mitään noista, jotta olisin rakastettavampi. Teen niin, koska välitän ja siksi, että se tuntuu luonnolliselta. Silloin kun välittää. Ja koska uskon, että ne pienet eleet ovat se, joka pitää parisuhteen kasassa ja rakkautta yllä. Yritän myös nykyään sanoa ääneen, jos tykkään. Kukapa sitä ei haluaisi kuulla? Minä ainakin.

Enkä tee niin vain parisuhteessa. Kun tyttäreni oli pieni, ajoimme kerta toisensa jälkeen vanhempieni luokse Jyväskylään pitäen toisiamme kädestä kiinni koko matkan. Poikani kanssa istuimme ilta illan perään käsi kädessä TV:n edessä siihen saakka kunnes hänestä tuli teini. Vieläkin, kun hän on luonani hieron tai silitän hänen jalkojaan. Koska rakastan häntä ja haluan että hän tietää sen ja koska siitä tulee myös minulle hyvä mieli. Saan edes hetken vielä pitää lähellä elämäni toista suurta rakkautta. Tärkeämpää kuin mikään tässä maailmassa. Muistan elävästi myös sen, kuinka isovanhempani antoivat aina märän pusun, kun tapasimme. Niitä hetkiä tulen kaipaamaan aina.

Koska kosketus kertoo enemmän kuin rakkaudesta kuin mitkään lahjat.

Lue myös:

Uskotko kohtaloon?

Nykymies puhuu – ja tietenkin myös pussaa