Neljänkympin kriisi näkyy ikuisesti ihollani

Valehtelisin jos väittäisin, etten ole kärsinyt neljänkympin kriisistä. Olen ja pahasti. Ja tuo neljänkympin kriisi näkyy ikuisesti ihollani.

Menin 21 vuotiaana naimisiin ja sain ensimmäisen lapseni. Suunniteltua? Ei ehkä, mutta hetkeäkään en ole katunut. En, vaikka elin pikkulapsielämää ollessani itsekin vielä lähes lapsi. Kukaan ystävistäni ei ollut edes vielä löytänyt vakikumppania siihen menessä. Kun minä hoidin lapsia kotona, ystäväni reissasivat ympäri maailmaa ja kiersivät festareilta toiselle. Minulta jäi kaikki nuoruuden hurjastelut tekemättä ja jotenkin kuvittelin, että sitten kun olen 40 ja lapseni ovat jo aikuisia, ehdin ottamaan kiinni sen ”menetetyn” ajan. Mutta eihän se niin mene. Nelikymppinen kahden lapsen äiti ei voi leikkiä olevansa parikymppinen. Siinä syy kriisiin.

Sanotaan, että viidenkympin villitystä potevat miehet ostavat harrikan ja vaihtavat puolta nuorempaan puolisoon. Nelikymppiset naiset taas pohtivat elämänsä saavutuksia, tuntevat tyhjän sylin syndroomaa,  eroavat tai vaihtavat uraa. Minä en  lähtenyt kiertämään maailmaa, festareita, enkä lähtenyt uusille urille tai hankkinut iltatähteä, minä erosin ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni sinkku. Ja sittemmin aloin tapailla 20 vuotta entistä puolisoani nuorempaa miestä. Sekä otin ensimmäisen tatuoinnin.

Neljänkympin kriisi – Harkittu ”kapina”

Juhlin 44-vuotispäivääni tatuointistudiolla. Se ei ollut hetken päähänpistos, vaan pitkään harkittu teko. Olin jo kauan halunnut tatuoida johonkin kohtaan vartaloani numeron 13, joka on äitini ja molempien lapsieni syntymäpäivä sekä poikani pitkäaikainen pelinumero. Vasta vähän yli 40-vuotiaana olin valmis siihen. Olin päättänyt, että tatuointi tulee sellaiseen kohtaan, joka ei kovin helposti paisu tai levähdä. Siksi siis kyynärvarsi. Sen saa myös halutessaan peittoon. Numero 13 taas tatuointina sellainen, jota tuskin tulen katumaan, koska sillä on niin monta merkitystä. Tatuointiin meni 10 kivutonta minuuttia. Ja minä koin hetkellisen helpotuksen kriisissäni. Olin tehnyt kiltille perhetytölle epätyypillisen teon. Tai siltä se ainakin tuntui.

 

Neljänkympin kriisi – Jos nyt vielä yksi

Sanotaan, että kun ottaa yhden tatuoinnin, se on vasta alkua. Ja niin se olikin. Muutaman kuukauden päästä olin jo uudelleen Teriksen (Teris Tattoo) pöydällä. Tällä kertaa halusin kylkeeni molempien lapsien nimet. Jälleen paikka, joka ei paisu tai leviä (tai niin ainakin toivon) ja joka on peitossa lähes aina. Riittää, että minä tiedän nimien olevan siellä. Olin ennalta lähettänyt esimerkkejä pitämistäni fonteista Terikselle, mutta jätin varsinaisen päätöksen taiteilijalle itselleen. Olin nähnyt hänen muitakin töitään kuin kyynärvarteni tatuointi ja tiesin, että lopputulos on varmasti siisti ja jopa kaunis. Kylkiluiden päälle tatuoiminen olikin sitten kaikkea muuta kuin kivutonta, mutta sen parinkymmenen minuutin kärvistelyn arvoista. Ja nyt tuo neljänkympin kriisi näkyy sitten ikuisesti ihollani.

Tytärkin hyväksyi, onneksi

Tatuoinneista voi toki olla montaa mieltä. Eniten pelkäsin aina järkevän ja tempperamenttisen tyttäreni reaktiota, mutta se taisi pehmentää iskua, että tatuoinneissa oli hänen syntymäpäivänsä ja nimensä. En saanut saarnaa, enkä edes kiukkuista pään pyörittelyä. Ja jos vaikka olisin saanutkin, minun mielestäni harkitut, hillityt ja merkitykselliset tatuoinnit ovat kauniita. Ja ne helpottivat ikäkriisiäni. Hölmöä ehkä, mutta onko sillä edes väliä? Ikäkriisi nostaa edelleen satunnaisesti päätään, mutta ei enää niin paljon, että haluaisin yhtään enempää tatuointeja.  Minulla on nyt ne, jotka halusin ja se riittää. Seuraavaksi taklaan ikäkriisiä jollain muulla keinolla. Ehkä reppureissulla.

 

Lue myös:

Miltä tuntuu herätä nuoren miehen vierestä joka aamu

Raidat ovat paras ratkaisu harmaiden piilottamisessa

Sopusuhtaiset huulet täyteainehoidolla