Niin kovin tarpeellinen haaste tähän hetkeen
Kyllähän me tästä selvitään? Eikö?
Olen erittäin huono osallistumaan Facebookin haasteisiin, mutta juuri nyt suuren suosion saavuttanut nuoruuskuvahaaste lämmittää poikkeuksellisen syvästi näin synkkänä, pelottavana ja ahdistavana aikana. Kun kahlaa albumeita läpi käy samalla aikamatkalla. Ainoa matkustuksen muoto tällä hetkellä.
Lämmittävintä kuvahaasteessa on ehkä se, että yhtäkkiä mieleen nousee satoja muistoja matkan varrella kohtaamistaan ihmisistä, tulee tarve lähettää kuvia eteenpäin ja hyvässä lykyssä päätyykin keskustelemaan ihmisen kanssa, jonka on nähnyt viimeksi 20 vuotta sitten.
Näin kävi minullakin eilen. Yhtäkkiä en ollutkaan yksin, vaan yhdessä. En ehkä fyysisesti samassa tilassa, mutta henkisesti lähellä. Asia, joka on noussut arvoon arvaamattomaan viimeisen viikon aikana. Joten sanoisin, että tämä on niin kovin tarpeellinen haaste tähän hetkeen.
Toki valokuvat aiheuttavat myös melkoista myötähäpeää nuorta itseään kohtaan. Vielä ei ole tullut yhtään kuvaa vastaan, josta voisin ajatella, että tuo mimmihän oli ihan staili. Kaikkea muuta. Permanentista otsaheittoon ja kaikkea siltä väliltä. Nyt on lupa nauraa!
Loukkasin pari vuotiaana hampaani, enkä ole koskaan hymyillyt sen jälkeen suu auki. Huomatkaa myös taidolla leikattu otsis.
Ballerina painijan vartalossa.
Lue myös: ”Et sinä Riikka ole lihava, sinä vain näytät siltä”
Sinä päivänä, kun pääsin pukemaan tämän vaaleanpunaisen unelman päälleni, olin niin rinta rottingilla, että kaaduin (oikeasti) nenälleni kuralammikkoon.
Alppikylän kuumin kissa vuonna ’88.
Minulla oli permanentti ala-asteen ensimmäisestä luokasta lukion ensimmäiseen. Tässä Jyväskylän Lyseon ensimmäisen vuoden tyylinäyte. Huomaa myös helmet!
19-vuotias, joka luuli tietävänsä kaiken, mutta ei esimerkiksi sitä, että pyöreänaamaiselle ei sovi suora otsatukka.
Tässä matkalla Lyseon gaalaan. Näytän siltä, että joku olisi pukenut poikani ylle iltapuvun.
Lue myös: Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin
Kommentit