Sopivasti ihana

Ohjaako metsästysvietti meitä liikaa?

Teksti: Riikka Väänänen

Olen kirjoittanut tästä jo aiemminkin: metsästysvietistä. Se ei ole vain miesten ominaispiirre. Naiset ovat lähes yhtä lailla sen pauloissa. Tunnistan piirteen itsessänikin. Ja samalla vihaan sitä. Miksi se on niin vahva? Ohjaako metsästysvietti meitä liikaa? Eikö olisi vain helpompi tykätä tai olla tykkäämättä? Olen lopen kyllästynyt koko viettiin. Itseni ja muiden. Niin kyllästynyt, että olen miettinyt, olisiko vain helpompaa olla yksin. Tylsempää kyllä ja tyhjempää, mutta helpompaa.

Jos minä en arvosta itseäni, miten kukaan muukaan arvostaisi?

Toki tiedostan, että parisuhteet ovat aina jonkinlaista peliä. Ihan vain jo siksi, että niissä on kaksi ihmistä (toivottavasti) ja kaksi tahtoa. Mitä vahvempitahtoiset kaksi, sitä enemmän vääntöä.

Minä olin aiemmin kovinkin vahvatahtoinen, nykyään tuntuu, että olen suorastaan ovimatto, koska pyrin välttämään riitoja ja pahaa mieltä. En pidä tuosta uudesta Riikasta. Jos minä en arvosta itseäni, miten kukaan muukaan arvostaisi? Ehkä tämän syksyn tavoite voisi olla löytää itsensä uudelleen.

Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että minusta tulisi äkäinen, riidanhaluinen tai pelaisin ihmisillä pelejä. Se, mitä tällä haen takaa, on se itsensä arvostaminen. Olen nyt useita öitä maannut valveilla ja pohtinut asiaa. Ja tajunnut, kuinka kauas siitä entisestä Riikasta olen karannut. Ja sitä en halua enää.

Kyllähän jokaisen pitäisi arvostaa itseään sen verran, että ei suostu sätkynukeksi, eikö totta? Enkä puhu vain parisuhteista, vaan ihmissuhteista ylipäätään – niin rakkaus- kuin ystävyyssuhteista.

Metsästysvietti – Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma

Mutta mitä tuohon metsästysviettiin tulee, se jaksaa hämmentää aina ja aina vain. Olen puhunut siitä useiden ihmisten kanssa ja tuntuu, että useimmat tunnistavat sen itsessään ja hyväksyvät asian. Samalla kun he hyväksyvät vietin itsessään, he kuitenkin hyväksyvät sen myös potentiaaliselta kumppanilta. Ja kipuilevat asian kanssa. Ainakin he, joiden kanssa olen asiasta puhunut.

Metsästysvietistä kun seuraa harvoin mitään hyvää. Yleensä lähinnä vain kyyneliä, pahaa mieltä ja särkyneitä sydämiä. Parhaimmillaanhan se voisi toki tarkoittaa sitä, että yrittää vähän enemmän, käyttää kaikki hurmaustaitonsa ja liehittelee, mutta käytännössä se tarkoittaa usein sitä, että kiinnostus lopahtaa, kun toinen on niin sanotusti haavissa.

Tosin kukaan ei koskaan ole. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Se, että olet onnistunut hurmaamaan jonkun, ei tarkoita sitä, että hän on siinä nyt ja aina. Kukaan ei ole itsestäänselvä tapaus. Edes kiltti ihminen.

Se että antaa metsästysvietille vallan, satuttaa luultavasti jossakin kohtaa parisuhteen molempia osapuolia. Eikö totta?

Parisuhteen plussat ja miinukset

Tässä kohtaa karkaan hiukan aiheesta. Tai ainakin siitä metsästysvietistä.

Eräs ystäväni neuvoi kerran kirjoittamaan ylös parisuhteen plussat ja miinukset, sekä ne asiat, joita suhteelta toivoo. Olen kokeillut sitä muutamia kertoja. Kun miinuslista oli pidempi kuin pluslista ja toivelista, oli aika erota. Niin kauan kuin plussia on enemmän kuin miinuksia, on suhteella vielä toivoa.

Toki yksinhän kukaan ei voi suhteen jatkosta päättää. Sen, mistä voi, on mitä suhteelle tai sille toiselle haluaa antaa. Ja siitä, kuinka paljon arvostaa itseään. Liika on toki aina liikaa, mutta edes sen verran, että ei suostu ovimatoksi. Se on vain joskus helpommin sanottu kuin tehty.

Oli miten oli, sanoin mitä sanoin, ehkä en kuitenkaan halua olla loppuelämääni yksin. Vaikka se olisi monella tavalla helpompaa. Väkisin en kuitenkaan suhdetta halua. Enkä halua enää taipua metsästysviettiin. Omani tai jonkun muun. Sen verran arvostan itseänikin. Niin kuin kaikkien meidän pitäisi.

Rakkauden täytteistä syksyä teille!

Lue myös:

Onko varaa päästää hyvää ihmistä menemään ohitse?

Kuinka monta kertaa jaksaa pettyä?

 

Lue myös

X