Sopivasti ihana

Elän hetkessä, koska se sopii minulle

Teksti: Riikka Väänänen

Olen aina ollut hyvin nopeatempoinen, extempore-ihminen. Olen lähtenyt päivän varotusajalla pienten lasten kanssa lomalle Italiaan, lentänyt toisille treffeille Kreikkaan, hypännyt hetken mielijohteesta toisille deiteille (tai ensimmäisille – mistä se lopulta lasketaan?) autoon, joka vei minut Poriin varjojazzeille.

Vaikka jo lukioaikainen opettajani kutsui minua luonnonlapseksi, lähiaikoina extempore-puoleni on ollut aivan uusissa sfääreissä. Nyt elän hetkessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Elän hetkessä, enkä kovinkaan paljon suunnittele

Se on aiheuttanut kahdessa aiemmassa suhteessani välillä melkoista hampaiden kiristystä. Aviomieheni otti aamuisin aina kalenterin käteen ja yritti puhua aamuäreän minun kanssani aikatauluista. Onnistumatta. Hänelle oli tärkeää laittaa kalenteriin asioita, vaikka onkin melkoinen luonnonlapsi, surffari, jolta ei ehkä osaa aikatauluja odottaa.

Hänen jälkeensä tuli insinööri. Siinä olikin sumplimista. Vapaa toimittaja vailla aikataulupaineita ei ollut ehkä se ihanteellisin kumppani hyvin järjestelmälliselle ja suunnitelmalliselle miehelle.

Paras kumppani (vai pahin?) minulle olisi luultavasti toinen yrittäjä. Yhtä vapaa aikataulupaineista, mutta yhtä hyvin perillä myös yrittäjyyden siitä toisesta puolesta.

En usko siihen, että erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan sen paremmin kuin samanlaisuus. Ainakaan minun tapauksessani. On helpompi elää ihmisen kanssa, joka ajattelee ja elää samalla tavalla. Ihan käytännössä koettu fakta.

Viimeiset 6 viikkoa olen elänyt kuplassa

Nyt korona-aikana (ja tuoreena yrittäjänä) olen ollut vieläkin vähemmän sitoutunut minkäänlaisiin suunnitelmiin. Työni teen kyllä aina, mutta se, koska teen ne, on minun päätettävissäni. Vapauttavaa. Varsinkin minulle, joka aikoinaan teki töitä 24/7. Viimeiset 6 viikkoa olen viettänyt veneessä. Yhtäkkiä ja täysin suunnittelematta.

Tänään oli suorastaan outoa pestä pyykkiä, harjata kulmakarvat ruotuun, föönata tukka, kävellä kaupungilla ihmisten ilmoilla, pukea ylle muuta kuin treenivaatteet tai bikinit ja käydä kasvohoidossa. Tätä voisi kutsua vaikka Riikan huoltopäiväksi tai ryhtipäiväksi.

Koronapeikko joutuu näköjään pikkuhiljaa taipumaan sille, että syksy on tulossa ja on ehkä pakko alkaa noudattaa jonkinlaista aikataulua, tavata ihmisiä ja poistua edes toisinaan tästä oudosta kuplasta, jossa olen jo jonkun aikaa elänyt.

Välillä kuplat tulevat tarpeeseen

Olen silti sitä mieltä, että välillä kuplat tulevat tarpeeseen. Niin lasissa kuin elämässäkin. Hampaat irvessä eläminen saa vain pään särkemään ja leuat kipeäksi. Kuplassa voi ottaa aikalisän kaikista ulkopuolisista paineista. Kun kuplan jakaa kiva tai kivoja ihmisiä, aina vain kivempaa.

Ymmärrän toki, että aikataulut ja to do -listat ovat joillekin oljenkorsi, joka kannattelee kiireisessä arjessa. Olen kuitenkin tajunnut sen – ja se tunne vahvistuu koko ajan – että minua varten ne eivät ole. Eikä sellainen ihminen, joka niitä tarvitsee. Ainakaan kuukausiksi tai vuosiksi tehtyjä suunnitelmia. Tai ainakaan nyt.

Olen joskus elänyt sitäkin elämää. Varsinkin kahden paljon harrastavan lapsen vanhemmalle ne olivat tarpeen. Ja sitä enemmän nautin tästä, kun niitä ei enää tarvitse. Lapseni ovat aikuisia.

Olen nauttinut kesästä enemmän kuin vuosiin

Etenkin tänä poikkeuskesänä ja puolentoistavuoden hiljaiselon jälkeen olen nauttinut tästä käsittämättömästä vapaudesta. En ehkä ole päässyt ulkomaille ensimmäistä kertaa pariin kymmeneen vuoteen, mutta se on ollut yllättävän ok. En ole juuri edes poistunut kotisaareltani paitsi vesiteitse tai lenkkipolkua pitkin ja silti olen ottanut lomaa elämästäni ja nauttinut kesästä enemmän kuin vuosiin. Toivottavasti sinäkin.

Korona herätti huomaamaan, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt

Koen, että korona herätti huomaamaan, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt. Se järkyttävä shokki, mikä kesti ensimmäiset kaksi lock down -viikkoa avasi ainakin minun silmäni ja sai tarttumaan entistä tiukemmin hetkeen. Oli kyse sitten rakkaudesta tai ihan vain normaali elämästä. Koska me emme voi tietää, kuinka kauan tämä poikkeustila jatkuu tai edes sitä, loppuuko se koskaan kokonaan, on pakko löytää joku keino selvitä kuivin jaloin, pää kasassa. Minun keinoni on ollut tarttua hetkeen.

En edes yritä saada selville, mitä tapahtuu seuraavaksi. Annan elämän kuljettaa. Se ei tarkoita suinkaan sitä, että olisin luovuttanut. Olen vain tullut siihen tulokseen, että elämä on niin arvaamatonta, että sitä on edes turha yrittää ennustaa.

Saattaa olla, että lähden huomenna Keski-Suomeen,  mutta voin yhtä hyvin herätä omasta sängystäni. Ja tuo epätietoisuus ei stressaa minua tällä hetkellä yhtään. Elän hetkessä.

Ihanaa elokuun viimeistä viikkoa!

Lue myös:

Sinkkuelämää kuun kamaralla

Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin

 

 

Lue myös

X