Olen vapaa sinusta – viimeinkin

Heräsin aamulla unesta, jonka jälkeen oloni oli pehmeä, levollinen. Noita unia on ollut lähiaikoina paljon. Siitä lähtien kun muuttolinnun lailla palasit tänne lähelle, liian lähelle pelkäsin. Nyt oloni on levollinen, koska olen tajunnut, että olen vapaa sinusta – viimeinkin.

Rikoit minut pahemmin kuin kukaan ikinä, pahemmin kuin kukaan toivottavasti ikinä enää tulee rikkomaan. Jos talvi olisi muutenkin ollut vaikea, se oli nyt lähes tappava. Vaikka se terävin tuska oli jo laantunut vuodenvaihteeseen mennessä, kipu oli ja pysyi alati mukana, jatkuvana kipeänä muistona. Siihen ei auttanut sadat tunnit kuntosalin polkukoneessa tai lenkkipoluilla, pitkät illat ystävien kanssa, tuhannet tunnit töitä tehden tai satunnaiset lohdutuksen hetket väärissä syleissä. Siihen auttoi vain aika. Ja pari silmiä avaavaa sanaa meidät kesällä yhdessä nähneeltä ihmiseltä. En ollut kuvitellut ilkeyttäsi minua kohtaan, sen näkivät myös muut. Sinun tuttavasi.

Näen sinut nyt lähes päivittäin. Pelkäsin, että tästä kesästä tulee sen vuoksi painajaista. Olen yllättynyt, kuinka vähän se kirpaisee. Tai oikeastaan se ei kirpaise lainkaan. Kun näen silmäsi ja kuulen äänesi, muistan kyllä, mutta sydämeni ei lepata yhtään. Olen äärimmäisen yllättynyt siitä, miten vähän tunnenkaan. Olen vapaa sinusta. Viimeinkin.

Sen jälkeen kun palasit, olen nähnyt sinusta monta unta, mutta niissä unissa ei ole romanttista virettä, niissä on jotain lämmintä, lähinnä levollisuutta. Niissä unissa olemme antaneet toisillemme anteeksi. Ja se on helpottavaa.

Ehkä sinun tarvitsi tulla elämääni, koska siinä kohtaa en enää uskonut kenenkään pystyvän liikuttamaan minua. Pääsevän niiden järeiden muurien lävitse, jotka olin sydämeni ympärille rakentanut. Sinä pääsit. Ja siksi tiedän, että se on edelleen mahdollista. Sen miehen täytyy vain olla todella ihmeellinen. Ja kiltti.

Nyt kun olet taas täällä, nämä tutut nurkat, yhteiset paikat eivät olekaan enää surullisia. Ei siksi, että olet täällä, vaan siksi, että en enää kaipaa sinua. Tutut maisemat eivät saa kyyneleitä silmiini, ne eivät täytä rintaani ahdistuksella. Jos aiemmin jokainen kulma, jokainen paikka toi sinut mieleeni, nyt nämä tutut nurkat ovat minun kotini ja vain minun. Ei meidän. Kuinka järjettömän helpottavaa.

Vaikka rikoit minut, myös avasit jotain. Muistutit minulle, että voi edelleen rakastua ja rakastaa. Siitä olen kiitollinen. Ja nyt olen vapaa – viimeinkin.

Lue myös:

Suru tulee aalloissa – ja se on normaalia