Sopivasti ihana

Oletko huomannut olevasi parisuhdekameleontti?

Teksti: Riikka Väänänen
Mies ei määrää tukkani pituutta tai väriä, eikä tee minusta kotikissaa edes pakottamalla.

Oletko koskaan huomannut, että olisit parisuhdekameleontti? Sellainen, joka luo turkkinsa tai vaihtaa värinsä jokaisen uuden kumppanin tai ihastuksen myötä. Hiukset pitenee, lyhenee, vaihtaa väriä, vaatetyylisi muuttuu klassisesta boheemiksi, vaihdat valkkarin punkkuun, body pumpin maratonharjoitteluun.

”Luovuin minuudestani sinun vuoksesi”

Muistan ex-mieheni kerran kertoneen, että eräs hänen tuttavistaan alkoi hyvin nopeasti parisuhteessa muistuttaa kumppaniaan. En sano, että siinä välttämättä olisi mitään väärää, mutta onko se todellista ja kestääkö muutos vai muuttuuko se katkeruudeksi jossain kohtaa? ”Luovuin minuudestani sinun vuoksesi.”

”Yritys olla cool” -vaihe

Tottakai parisuhteessa, etenkin pitkässä sellaisessa, muututaan. Minä ainakin muutuin. Ihan pelkästään jo siksi, että tosiaan kasvoin ex-mieheni rinnalla aikuiseksi.

Vaatetyyliäni olen muuttanut vain työpaikkojen myötä. On ollut jakkupukuvaihe, pikkumustavaihe, boheemivaihe, ”yritys olla cool” -vaihe. Nyt koronan myötä minulla on tämä kotitoimiston ”mustat trikoot, koska kohta taas lenkille” -vaihe tai ”koko päivä yöpuvussa” -vaihe.

Mutta olenko muuttanut ulkonäköni miehen vuoksi? Tuskin. Netflixistä olen kyllä katsonut miehen vuoksi sellaista, jota en koskaan katsoisi muuten. Olen myös kuunnellut musiikkia, jota en ikinä soittaisi itse.

Parisuhdekameleontti – Minusta voi tulla vegaani miehen myötä

Sen lisäksi ihan tässä hiljattain huomasin, että näköjään minusta voi tulla myös lähes vegaani miehen myötä. Ei ehkä kuitenkaan vuoksi. En edes seurustele kyseisen miehen kanssa, mutta hän sai minut muutaman päivän deittien aikana uskomaan vegaaniuteen. Tai ainakin johonkin kasvisruoan ja vegaaniuden väliin.

Mozzarellan voimallahan minä olen tässä urheillutkin jo koko kevään.

Sinänsä huvittavaa, että hän pystyi tekemään sen muutamassa päivässä, mitä tyttäreni on yrittänyt vuosia. Toki pohjatyöt oli ehkä jo tyttäreni toimesta tehty.

Eli tavallaan olen parisuhdekameleontti. Ilman parisuhdetta.

En myöskään luovu urheilusta miehen vuoksi, mutta voin vaihtaa lihapullat kasvispyöryköihin. Koska tunnen itsekin ekotuskaa.

Kumpuaako muutos halusta olla yhtä ihana kuin se toinen?

Mietin myös sitä, muuttuuko ihminen sen toisen vuoksi miellyttääkseen häntä vai ajautuuko siihen vain onnen huumassa? Kumpuaako se halusta olla yhtä ihana kuin se toinen – keinolla millä hyvänsä? Ja muuttuvatko ihmiset silloin, kun he ovat lähtökohtaisesti hyvin samanlaisia vai silloin, kun he ovat hyvin erilaisia?

Sovin yhteen vain ekstrovertin kanssa

Tämä seuraava oivallus ei todellakaan ole mitään rakettitiedettä, mutta itsestäni olen huomannut yrityksien ja erehdyksien kautta, että luonteeltaan hyvin erilainen ihminen ei sovi minulle. Ahdistun. Olen ekstrovertti ja minun on hyvin vaikea olla introvertin kumppani. Ystävä kyllä hyvinkin.

En ole kotikissa (paitsi joskus talven synkimpinä kuukausina) tai takkatuleen tuijottelija (ellei olla mökillä tai hiihtoreissulla). Tuo ekstroverttius vs. introverttius on ehkä se suurin tekijä.

Se, onko toinen yhtä siisti kuin minä, on aivan toissijainen juttu. Enkä haluaisi, että toinen yrittäisi vuokseni hampaat irvessä olla jotain, mitä ei ole.

Olen itseasiassa kokenut sen. Se ei toimi, eikä tee kummastakaan onnellista.

Ehkä en sitten kuitenkaan ole parisuhdekameleontti.

Jos en riitä tällaisena, se on hänen menetyksensä. Niinhän meidän pitäisi ajatella, eikö totta?

Parisuhdekameleontti – ”Huora-madonna-syndrooma”

Eräs ystäväni sanoi, että on miestyyppi, jolla on nk. ”huora-madonna-syndrooma” he haluavat bailuprinsenssan, mutta eivät kestä häntä lopulta.

En lähtisi kutsumaan itseäni bailuprinsessaksi, vaikka joskus onkin vauhdikasta, mutta olen törmännyt vähän samaan tyyppiin. Jostain syystä viehätän yllättävän usein hiljaisia ja rauhallisia (introvertteja) miehiä, mutta jo heti alkumetreillä käy selväksi, että suhde ei voi ikinä toimia. Kummankaan ei kannata muuttua niin paljon.

Ja jälleen kerran en todellakaan väitä, etteikö tuo asetelma sopisi joillekin toisille. Minulle ei. Olin lasteni isän kanssa yhdessä varmaan myös siksi niin pitkään, että meidän juuri niissä merkittävissä luonteenpiirteissä on kuitenkin hyvin paljon samaa. Ja toki arvomaailmassa. Ja siitä huolimatta kasvoimme erillemme, kuten kliseisesti sanotaan.

Edelleen kuitenkin, tämän kirjoituksenkin jälkeen puntaroin sitä, että kuinka paljon toisen vuoksi kannattaa muuttua vai kannattaako ollenkaan? Ja mitkä ovat ne asiat, missä voi muuttua menettämättä minuuttaan?

Lue myös:

Rakkautta rakkautta vain

Se odotettu kilahdus

Lue myös

X