Sopivasti ihana

Riittääkö, että on samalla aaltopituudella?

Teksti: Riikka Väänänen

Oletko koskaan kohdannut ihmistä, jonka kanssa olet ollut heti samalla aaltopituudella? Sellaista, että tuntuu kuin olisitte tunteneet aina? Tai häntä, jonka kanssa voit nauraa maha kippurassa sellaisille jutuille, joille ”aikuiset” ja hillityt ihmiset eivät naura? Ihmistä, jolle voit kertoa mitä vain ja luottaa siihen, että hän kuuntelee ja pitää asiat vain omana tietonaan. Sellaista, jonka pelkkä hymy tai yhden hymiön pituinen viesti illalla riittää pelastamaan ankeasti sujuneen päivän.

Joskus, parhaassa tapauksessa, nämä kaikki yhdistyvät samassa ihmisessä.

Mutta mitä jos teillä on erilainen musiikkimaku, toinen katsoo TV:stä dokkareita, toinen hömppää, tai teillä on täysin eri vuorokausirytmi tai pidätte ihan erilaisesta ruoasta? Onko suhde silloin jo etukäteen tuhoon tuomittu? Onko nuo edellä mainitut edes asioita, jotka kertovat, että olette samalla aaltopituudella?

En usko.

Ja ei kai pariskuntien täydy aivan identtisiä olla? Vai täytyykö? Eikö riitä, että olette henkisesti samalla kartalla ja kemia toimii muuten? Nuo edellämainitut arkiset asiat on kai sivuutettavissa tai ainakin ratkottavissa.

Tunnen erään pariskunnan, vahvatahtoisia molemmat, jonka sisustusmaku oli tyystin erilainen. Kun he ostivat asunnon ja remontoivat sitä, kipinät sinkoilivat ja muuttolaatikot olivat monta kertaa lähdössä eri osoitteisiin. Lopulta remontti oli valmis ja tuloksena varsin mielenkiintoinen sisustus, mutta pariskunta oli onnellinen, sillä sisustusta ja ruokavaliota lukuunottamatta he ovat samalla kartalla, silloin ja ovat edelleen nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Erään ystäväni hillittömän hauskana romanssina alkanut suhde kuivui siihen, että mies parin lapsen jälkeen halusi vain nyhjöttää kotisohvalla sipsejä popsimassa, kun taas ystäväni on yltiösosiaalinen kaikkien kekkereiden keskipiste. Suhde kaatui omaan mahdottomuuteensa. Eikä kumpikaan ole kaipaillut takaisin.

Minun kahdessa pitkässä suhteessani sisustusmaku meni molemmissa yksiin, mutta moni muu asia ei sitten mennytkään. Aallot löivät aika eri tahtiin.

Lasteni isän kanssa kyllä nauroimme maha kippurassa ainakin viikottain, jos ei päivittäin, ihan suhteen viime metreille saakka. Ehkä se oli lasten lisäksi asia, joka piti meidät yhdessä 25 vuotta. Toisessa suhteessa meitä yhdisti lähinnä vain siisteys. Ja kun se oli lähes ainoa yhdistävä tekijä, suhdekaan ei kantanut pitkälle. Etenkin kun se elintärkeä nauru puuttui lähes tyystin. Ja myös hän halusi jumittaa sohvalla, kun minä kaipaisin ympärilleni elämää.

En ehkä ennen edes tiennyt mitä oikeastaan mieheltä halusin. Ensimmäisen suhteen solmiessani olin niin nuori, että en olisi mitenkään voinutkaan. Toinen suhde oli kai se kliseinen laastarisuhde. Nyt tiedän, että toivoisin sen toisen olevan ennen kaikkea hyvä ystävä. Sellainen, jonka kanssa voin tosiaan puhua kaikesta. Jonka apuun voin luottaa. Johon voin luottaa. Miestä, joka poissa ollessaan lähettäisi minulle illalla pusuhymiön ja toivottaisi hyvää yötä. Ja saisi minut nauramaan ja nauraisi kanssani.

Minulle on aivan sama, mitä musiikkia hän kuuntelee tai nukkuuko hän puoleenpäivään, vaikka minä herään kuudelta. Jopa sisustuksessa olisin valmis joustamaan – no ainakin nykyään – kunhan hän vain olisi samalla aaltopituudella ja siten myös paras ystäväni. Sillä kun alkuhuuma haihtuu, ystävyys ja henkinen yhteys on kuitenkin se, joka kantaa.

Myös toivottavasti niinä vähän synkempinä päivinä ja karikoiden ylitse.

Lue myös:

Mitä miehen tulee olla?

Onko varaa päästää hyvä menemään ohitse?

 

 

Lue myös

X