Sopivasti ihana

Olisiko elämä helpompaa, jos olisin tunteettomampi?

Teksti: Riikka Väänänen

Tämä koronan hiljentämä ja hidastama elämä on antanut aikaa ajatella. Välillä liikaakin. Lähiaikoina ajatukseni ovat pyörineet paljon sen ympärillä, että olisiko elämä helpompaa, jos olisin tunteettomampi. Tällainen tulisieluinen ja tunteellinen ihminen kun elää jatkuvaa vuoristoratakyytiä. Se kyyti nostaa ylös, laskee rytinnällä alas ja kieputtaa.

Kun tykkään, tykkään niin että hampaat narskuu

Kuten jo edellisessä postauksessani Järvisydän on elämys jota ei kannata ohittaa mainitsin, Suunto-kelloni kertoo sykkeeni olevan lähes koko ajan stressitasolla. Huolimatta jatkuvasta lenkkeilystä ja periaatteessa aika terveellisistä elintavoista. Stressi tulee kai siitä, että koen kaikki aika isosti. Ilot ja surut. Kun tykkään, tykkään niin että hampaat narskuu, kun olen iloinen, liitelen ilmoissa, kun olen surullinen, olen niin surullinen, että tuntuu kuin rämpisin suossa. Välimuotoa on harvoin.

Enkä silti sanoisi, että olen mitenkään epätasapainossa. Olen vain tällainen. Tunteella käyvä. Mutta olisiko elämä helpompaa, jos olisi edes hivenen tunteettomapi? Luultavasti.

Olisiko elämä helpompaa, jos olisin tunteettomampi? – Vai onko elämä kuitenkin rikkaampaa, kun sen elää tunteella?

Muistan jo nuorena harmitelleeni sitä, että en ole seesteinen ja rauhallinen luonne. Tiedättekö sellaiset ihmiset, jotka suhtautuvat tyynen rauhallisesti kaikkeen, mitä matkan varrella sattuu? En ole, enkä sellaiseksi varmaan koskaan muutukaan. Luonnettaan kun ei kovin paljon voi muuttaa. Toki sitä voi kehittää ja minäkin olen vuosien varrella rauhoittunut. En räjähtele, huuda tai suutu enää, kuten nuorempana, mutta seesteistä minusta tuskin koskaan tulee. Ja se kai pitää vain hyväksyä ja opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa. Tosin olen pohtinut myös sitä, että onko elämä kuitenkin ehkä rikkaampaa, kun sen elää tunteella. En tiedä.

Hiljenen, jos minulla on paha mieli

Nykyään räjähtelyn sijaan hiljenen, jos minulla on paha mieli. En soita kenellekään ja olen hiljaa vaikka ympärillä olisi muita. Se ei tarkoita, että mökötän. Olen vain ajatuksissani ja yritän käsitellä asioita parhaani mukaan. Se saattaa näyttää muille mykkäkoululta, kiukuttelulta tai joskus myös välinpitämättömyydeltä, mutta sitä se ei ole. Se on vain opittu tapa selvitä ilman suurempia draamoja. Vaikka ainahan niitä elämään tulee. Pyytämättäkin.

Harmi kyllä, olen hiljaisuuteni vuoksi menettänyt joskus minulle rakkaita ihmisiä. Kun olen ollut hiljaa, ystäväni ovat luulleet, että en välitä. Välitän kyllä. Hiljeneminen on myös tapa suojella itseään – ja muita. Toivoisinkin ihmisiltä ymmärrystä siihen, että meillä on kaikilla tapamme selvitä, elää omien tunteidemme kanssa. Kenenkään tapa ei ole sen oikeampi kuin toinen.

Olen kertonut myös, että olen kiltti (Voiko olla liian kiltti?). Liiankin kiltti toisinaan. Yhdistelmä tunteella käymistä ja kiltteyttä on välillä aika raskas yhdistelmä. Murehdin koko maailman murheita. Etenkin lasten. Ja samalla ihan järkevänä ihmisenä ymmärrän kyllä, että murehtimisella en maailmaa voi muuttaa.

En väitä, että olisin helppo ihminen

Silti en väitä, että olisin helppo ihminen. Sitä en todellakaan ole. Juuri tuo tunteella käyminen ja siitä johtuva hiljeneminen, jatkuva asioiden pohtiminen ja kyseenalaistaminen tekee minusta hankalan. Tai ainakin toisinaan hiukan raskasta seuraa. Joskus minulla on ikävä sitä tempperamenttista nuorta Riikkaa. Silloin myrskyn jälkeen tuli aina kliseisesti poutasää. Tämä nykyversio minusta kun saattaa jäädä märehtimään asioita välillä liikaakin tai ainakin liian pitkään. Pitkävihainen en kuitenkaan ole. Ellei minua satuteta todella pahasti. Silloin en unohda.

Olisiko elämä helpompaa, jos olisin tunteettomampi? Luultavasti, mutta osa meistä tarvitsee sen vuoristoradan

Olen huomannut myös sen, että tunnun viihtyvän parhaiten samanlaisten ihmisten seurassa. Spontaanien ja tunteella käyvien. Siitäkin huolimatta, että nuo suhteet, olivat ne sitten pari- tai ystävyyssuhteita, kipinöivät alituiseen. Onneksi ne yleensä kipinöivät sekä hyvässä että pahassa. Luulen, että tunteella käyvien ihmisten on helpompi ymmärtää toista sellaista. Ja väittäisin (voin olla täysin väärässä), että tunteelliset ihmiset leppyvät nopeammin riidan jälkeen. Tunteella käyvän on pakko saada sovittua asiat pikaisesti, jotta elämä rauhoittuu edes vähän ja ehkä myös siksi, että kiukun jälkeen nousevat nopeasti ne hyvät tunteet pintaan. Vuoristorataa, kuten jo totesin. Tunteiden roihuaminen taitaa olla hiukan kuin huumeet. Saattaa jopa olla, että osa meistä tarvitsee sen vuoristoradan saadakseen jonkinlaisia kiksejä. Hullua ehkä, mutta elämää. Edelleenkään ei sen oikeampi tai väärempi ominaisuus kuin rauhallisuus. Ainakaan niin kauan kuin ei satuta muita.

Tiedän, että tämä alkaa kuulostaa siltä, että kiipeilisin pitkin seiniä päivät pitkät. En kiipeile, enkä todellakaan ole esimerkiksi masentunut tai tasapainoton. Näin aikuisena vaan olen alkanut tunnistaa paremmin ja paremmin omat heikkouteni ja (ehkä) onneksi myös vahvuuteni. Ja uskon, että meitä tunteella käyviä on täällä vähintäänkin yhtä paljon kuin niitä seesteisiä, rauhallisia ihmisiä.

Kaiken tämän jaarittelun jälkeen en ole yhtään viisaampi siinä, olisiko elämä helpompaa, jos olisi tunteeton. Ehkä, luultavasti. Edelleen silti mietin, onko elämä rikkaampaa näin. Minulle ehkä, jollekin toiselle ei välttämättä.

Onneksi tähän maailmaan mahtuu molempia.

Lue myös

X