Sopivasti ihana

Onko joulu pilalla? Jos, niin mikä sinun syysi sille on?

Teksti: Riikka Väänänen

Viime vuonna harjoittelin tahattomasti ensimmäistä yksinäistä joulua. Kenraaliharjoitus yhdistetylle sinkku- ja koronajoululle? Silloinen asuinkumppani suuttui siitä, että minun oli uutena yrittäjä pakko tehdä töitä myös koko joulun. Joten hän lähti. Istuin aaton läppäri sylissä sohvalla ja tein töitä. Aivan kuten joulupäivänä, tapaninpäivänä ja uutenavuotena. Sillä hetkellä ja sellaisessa suhteen tilassa olin jopa helpottunut, että hän lähti. Joulupäivänä sain sentään nauttia poikani seurasta ja syöttää hänelle ne jouluruoat, jotka olin hankkinut ja joista en itse ole kovinkaan paljon välittänyt.

Se oli ensimmäinen yksinäinen jouluni ikinä. Tänä vuonna meitä yksinäisiä on enemmän kuin koskaan ennen. Alkusyksystä sain kutsun viettää joulua keskemmällä Suomea. Tuo kutsu valitettavasti lienee kuopattu, vaikka ystäviä edelleen olemmekin. Sen jälkeen ajattelin matkustaa äitini luokse, mutta nyt punaisena hälyttävät koronatilastot näyttävät tekevän siitäkin suunnitelmasta tyhjän. Onko joulu pilalla? Onko sillä oikeastaan edes väliä?

Olin aiemmin jouluihminen. Piti olla aito kuusi. Aina. Mitä tuuheampi, sen parempi. Koristeita oli monta laatikollista. Piparitalkoita lasten kavereiden kanssa. Aikuisten glögijuhlat nimeltään Iloiset piparit ja tuhmat tontut. Joululaulut soivat jo marraskuussa. Jouluvalot koristivat pihaa ennen naapureita. Oli paritalo, kaksi lasta, kultainennoutaja ja farmariauto. Ja aina lunta. Kuulostaa idylliseltä. Ei ollut. Paitsi se lasten osuus.

Kun lapset kasvoivat ja teimme useamman joulumatkan putkeen, jouluihminen haihtui minusta lähes täysin. Silti ajatus yksinäisestä joulusta puristaa rinnan kasaan.

Se ei tietenkään auta asiaa, että avioliittoni loppui jouluna 2017. Aika ei kultaa niitä muistoja. Ikinä.

Koko korona-aika tekee kaikesta hiukan epätodellista. Etenkin joulusta. Niin sinkuille kuin perheellisillekin. Musta marraskuu ei varsinaisesti kohota kenenkään joulutunnelmaa. Vai mitä? Tuntuu jopa teeskentelyltä, kun kadut on valaistu jouluvaloilla ja kauppojen ikkunat ovat jopa amerikkalaisen koristeltuja. Kaikki on viety hiukan yli. Tuntuu kuin joulu kaikkine tilpehööreineen olisi kauppiaiden viimeinen oljenkorsi, hätähuuto ennen laivan uppoamista. Valitettavan monelle onkin.

Minulle ei tule kuusta, en ehkä pysty ostamaan edes amaryllista tai tulppaaneja. Eukalyptukseen saatan taipua. Suklaat ja kinkut pysyvät kaupan hyllyllä. Jouluvalot ja -koristeet jäävät lojumaan laatikkoon – ellen sitten omantunnon kolkuttaessa kipitä joulupäivän aamuna kellariin ja nouda niitä, että edes poikani tänne tullessa olisi hivenen jouluisampi tunnelma.

Normaalisti tähän aikaan vuodesta olen hankkinut jo lähes kaikki joululahjat. Ja voin ihan rehellisesti (ja hiukan häveten) myöntää, että lapseni eivät ole kärsineet pulaa lahjoista koskaan. Olen kyllä yrittänyt ostaa tarpeellisia lahjoja, mutta niitä on silti ollut liikaa. Etenkin entisen aviomieheni mielestä. Kauppiaat toki ovat olleet toista mieltä. Ja sen vuoksi, että olen potenut lahjakasasta hiukan huonoa omaatuntoa ja siksi, että lapset, jotka eivät lahjoja saa, saavat sydämeni itkemään, olen monena jouluna osallistunut Joulupuu-keräykseen. Niin tänäkin vuonna. Ainoa jouluinen tekoni kahta joulukorttia lukuunottamatta. Tänä vuonna jo aikuiset lapseni joutuvat tyytymään maltilliseen määrään lahjoja.

Joulu tulee silti. Yksinäinen joulu kaikella todennäköisyydellä. Mutta en ryve itsesäälissä, vaikka se äkkiseltään siltä kuulostaakin. Tämä poikkeusjoulu on kaikille haastava. Ymmärrän sen täysin. Minun sentään ei tarvitse tapella kenenkään kanssa tai kuunnella kiittämättömien lasten kiukuttelua vääristä lahjoista.

Minulle paras joululahja poikani seuran lisäksi (tyttäreni on lockdownissa Lontoossa, joten voin vain ajatuksissani halata häntä), olisi se, että näkisin elämäni rakkauden. Edes ystävänä.

Onneksi joulun jälkeen vuosikello alkaa tikittää kevättä kohti.

Lue myös:

Levottomuutta, unettomuutta ja loputtoman pitkiä päiviä

 

 

 

Lue myös

X