Päivä kerrallaan – Mahdoton tehtävä?

”Edetään päivä kerrallaan.” Olet ehkä kuullut tuon lauseen hiljattain mahdollisen kumppanisi suusta joskus? Suorastaan muotilausahdus nykyään, eikö totta. Ja niin kovin kovin vaikea toteuttaa.

Etenkin naisille ”päivä kerrallaan” tuntuu vaikealta konseptilta. Heti kun tunteet tulevat mukaan, alkaa mielikin laukata yhteisessä tulevaisuudessa. Yhteinen kesäloma, avoliitto, kihlat, avioliitto, lapsia? Minullekin on käynyt niin. Lähinnä tosin kyllä vain yhteisen kesäloman muodossa. Ja toisaalta en edes osaa tai uskalla suunnitella asioita juuri viikkoa eteenpäin. Ainakaan yleensä. Etenkään tällaiseen maailman aikaan, kun tuntuu, että aina tulee uusi isku tai järkytys. Tulevaisuus on epävarmempaa kuin koskaan elinaikanamme. Enkä puhu vain parisuhteista.

Vaikeaa päivä kerrallaan eläminen tuntuu olevan silti myös miehille. Kerran eräs mies, jonka kanssa käytännössä asuin useamman kuukauden, hoki minulle jatkuvasti tuota mantraa ”edetään päivä kerrallaan”, mutta samalla hän jo heinäkuussa puhui yhteisestä joulusta ja asuntolainasta. En vieläkään tiedä, millaisia tai kuinka pitkiä tuon ihmisen päivät olivat tai ovat. Varmaan jossakin hänen ajatuksissaan hitaasti eteneminen tuntui aikuiselta ja järkevältä, toteutus oli ihan jotain muuta.

Äitini aina toisinaan päivittelee nykymaailmaa ja ihmissuhteita sen perusteella, mitä minä olen kertonut hänelle omista ja ystävieni ihmissuhteista. ”Ennen kun tavattiin mukava ihminen, ei sitä sen enempää mietitty ja puntaroitu.” Voi miten ihanan helppoa se on ollutkaan (vai onko?).

Ja vaikka tuossa juuri väitinkin päivän kerrallaan elämisen olevan naisille vaikeampaa, erään tuttavani suhde loppui jokin aika sitten siksi, että hänen tapaamansa mies alkoi vaatia jo muutaman viikon tapailun jälkeen osoituksia täydellisestä sitoutumisesta. Liian nopeasti kuitenkin? Tosin onhan niitäkin tarinoita, joissa muutetaan yhteen heti ensitreffien jälkeen. Enkä puhu tässä nyt tosi-TV:stä.

Nyt mahdollisuuksia (ja mahdottomuuksia) on liikaa. Olen puhunut tästä ennenkin.

Mahdollisuuksista puheenollen, ja nyt hyppään ”päivä kerrallaan” -aiheesta sivuun, olen huomannut viime vuosina myös ihmisten uskomattoman röyhkeyden ja itsekkyyden siinä, miten tietyt säännöt ovat haihtuneet savuna ilmaan. Voit istua samassa ravintolanpöydässä ison seurueen kanssa, vieressäsi oma kumppanisi, kun joku alkaa pöydän yli iskeä silmää ja hymyillä vihjailevasti. Samasta seurueesta! Tai käväiset baaritiskillä tilaamassa juoman, ja saat matkalla useammankin ehdotuksen. Vaikka ihan selvästi olet jonkun seurassa. Mahdollisuus on nykyään ilmeisesti myös ystäväsi mies- tai naisystävässä tai ex-kumppanissa. Paitsi ettei pitäisi olla. Nuo ihmiset pitäisi jättää rauhaan, muistaa vanhat säännöt siskoista, puolisoista jne. Ihan vain kunnioituksesta muita ihmisiä, heidän ihmissuhteitaan ja jopa historiaa kohtaan. Kaikki ei ole ”kaupan”. Oikeasti.

Se siitä avautumisesta. Palatakseni ”päivä kerrallaan” -teemaan: Onko meistä tullut Tinderin, koronan, Ukrainan tai ihan vain kaiken mahdollistavan nettitodellisuuden myötä niin lyhytjänteisiä, että emme osaa miettiä enää tulevaisuutta? Ainakaan onnellista tai tasapainoista sellaista. Olisiko kuitenkin lopulta helpompaa uskaltaa vähän heittäytyä, uskoa siihen ihmiseen, joka juuri nyt on siinä vieressä? Siihen, että hänkin osaa elää useamman päivän kerrallaan, että sinä saatatkin riittää. Ja hän riittää.

Kaikesta myllerryksestä ja maailman tilanteesta huolimatta, yritetäänhän nauttia kevätauringosta. Ja tästä hetkestä. Ehkä vähän jopa ajatuksesta huomisesta.