Sopivasti ihana

Paras ex-aviomies ikinä – kiitos siitä

Teksti: Riikka Väänänen

Kiitos, että olet paras ex-aviomies. Mitä pidemmälle vuodet erosta vierivät, sitä paremmin ymmärrän, että ehkä 18-vuotiaana tajusin paremmin kuin nyt, kuka ja mikä on minulle oikein tai oikeaa. Ex-aviomieheni jälkeen olen tapaillut vain huteja. Tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin takaisin avioliittooni. En halua. Meillä on ex-aviomieheni kanssa liikaa asioita, joita ei kumpikaan voi ohittaa. Olen vain tajunnut sen, että etsin jotakuta, joka on hänen kaltaisensa. Ainakin niissä hyvissä puolissa. Onneksi niitä on paljon. Hän sentään on lasteni isä.

Meillä on jatkuva viha-rakkaussuhde. Ehkä juuri siksi, ettei hän tule koskaan olemaan minulle merkityksetön. Enkä minä ehkä hänelle. Ex-aviomies on oikeastaan ainoa ihminen, jolle nykyään suutun. Hänelle suutun ihan säännöllisesti. Luulin ja uskoin, että tapasin tänä kesänä vielä häntäkin suuremman rakkauden. Olin väärässä.

Tiedän, että tämä kuulostaa haikailulta. Se ei ole sitä. Rakastan häntä aina. Se on varmasti totta. Mutta en haluaisi elää hänen kanssaan. Sellaista sovellusta tai työkalua ei ole, joka poistaisi ne suhteen tappaneet muistot. Mutta myönnän, että jos vastaani kävelisi samanlainen mies, olisin heti valmis jopa avioliittoon. Hän ei ehkä aikoinaan pitänyt minua kauniina, mutta on aina arvostanut älyäni. Luultavasti edelleen. Hän taas on aina mielestäni ollut komea, kaunis jopa, mutta ennen kaikkea olen aina arvostanut hänen älyään. Onneksi lapsemme ovat perineet sen(kin).

En kadu sitä, että 18-vuotiaana lähdin hänen mukaansa. En, vaikka se teki tuhojaan itsetunnolleni. En usko, että olisin se ihminen, joka olen ilman häntä. Hänen kanssaan kasvoin aikuiseksi. Hän on se, joka sai minut uskomaan, että pystyn ihan mihin vain. Hän on toki myös se, joka madon lailla murensi myös sitä jo valmiiksi haurasta itsetuntoani. Mutta samalla hän on se, joka sai minut uskomaan omiin kykyihini. Äly edellä. Nyt ex-mieheni on jopa myöntänyt että hänen mielestään olen ”viehättävä”. Pikkaisen liian myöhään.

Eron jälkeen olemme olleet yhdessä Amsterdamissa ja Lontoossa. Viettäneet satunnaisia hauskoja hetkiä jopa täällä Suomessa. Lähes aina lastemme seurassa. Ja se on asia, jota arvostan hänessä kaikkein eniten: Lapset eivät kärsi erosta enempää kuin on pakko. Teimme jo kauan ennen eroa sopimuksen siitä ettei lapset kärsi ja olemme pitäneet siitä kiinni. Hän on heidän isänsä ja luultavasti sen 50% geeniperimästä, joten miksi ikinä haluaisin mollata häntä? En tietenkään.

Surullisin meihin liittyvä muisto on se, että hän on ihan viimeisenä syksynä kertonut jollekin tietävänsä, että lähden ja sanonut että se hajottaa hänet. Jos hän olisi sanonut sen ääneen, kertonut peloistaan minulle, olisimme ehkä edelleen yhdessä. Nyt se on auttamattoman myöhäistä. Vaikka arvaan – jopa tiedän – että olen aina hänelle rakas. Kuten hän myös minulle. Silti matkan varrelle on tullut liikaa ihmisiä, että voisimme ikinä enää olla ”me”.

Mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä, että tapasin hänet. En pelkästään lastemme vuoksi, vaan hänen vuokseen. Kiitos että olet paras ex-aviomies ikinä.

Lue myös:

Monta suurta rakkautta elämään mahtuu?

Lapsia ei pidä sotkea eroon

Lue myös

X