Sopivasti ihana

Poikkeusolot ovat tehneet meistä itsekkäitä

Teksti: Riikka Väänänen

Minusta on alkanut tuntua siltä, että nämä aivan liian pitkään kestäneet poikkeusolot ovat saaneet meidät unohtamaan lähimmäisenrakkauden. Tai ainakin muuttaneet meidät selvästi kylmemmiksi muita ihmisiä kohtaan. Raju väite, tiedän, mutta mietipä asiaa hetken.

Aluksi tuntui, että olemme kaikki samassa suossa, elämme samaa painajaista, kunnes näitä poikkeusoloja oli kestänyt loputtoman kauan ja jatkuvia takaiskuja oli tullut riittävästi. Se yhteen hiileen puhaltaminen alkoi pikkuhiljaa muuttua oman navan tuijotteluksi, omien etujen perään huuteluksi. Poikkeusolot ovat tehneet meistä itsekkäitä – jopa ilkeitä. Muutos tapahtui hiljakseltaan ja huomaamattomasti.

Tai no ehkei niin kovin huomaamattomasti edes, sillä kyllähän heti jo aluksi käskettiin vanhusten ja sairaiden pysyä sisällä, jotta kaikkien ei tarvitsisi eristäytyä. Sitten paheksuttiin niitä, jotka kehtasivat postata reissukuvia. Harva edes kehtasi. Salattiin baari-illat (silloin kun sinne pääsi). Tuomion saivat myös he, jotka kävivät kuntosalilla sillä riskilläkin  – ja hyi kamala jotkut (tuhannet ja tuhannet) kehtasivat olla Tinderissä korona-aikana. Entäpä ne nuoret! Että ne kehtasivat kerääntyä yhteen.

Nyt tukkanuottasilla ovat erityisesti rokottamattomat ja rokotetut. Siitä tapellaan perheiden sisälläkin, saati sitten lehtien kommenttiketjuissa. Koronapassi saa lähes kaikilla sykkeen tappiin – puolesta ja vastaan.

Tuntuu kuin iso osa olisi unohtanut, että oma maailma, omat arvot, oma elämä eivät ole niitä ainoita oikeita vaihtoehtoja. Ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Ettei kannattaisi olla niin täydellisen itsekäs ja aina oikeassa. Että joskus kannattaisi yrittää asettua jonkun toisenlaista elämää elävän saappaisiin ja miettiä vähän, miltä askeleet niissä saappaissa tuntuvat. Olisiko se baari-ilta jonkun yksin asuvan ainoa tapa tavata ihmisiä? Olisitko itse jäänyt nuorena neljän seinän sisälle? Vuosi nuoren elämässä vastaa kymmentä keski-ikäisen vuotta. Ja ehkäpä se matka oli ainoa keino pelastaa koronan kurittama avioliitto?

Olen myös huomannut, että jos aiemmin kommenttikentissä oli hyvä höyrytä tuntemattomille, nyt tuntuu, että pahaa oloa on helppo oksentaa myös esimerkiksi Whatsupissa tai Instagramissa. Kun ei ole nähnyt tuttua naamaa hetkeen, on ilmeisesti helpompi myös latoa asioita, joita ei ehkä sanoisi puhelimessa saati kasvotusten. Ärsytyskynnys on matalampi kuin koskaan.

Pelottavaa on se, jos tämä muutos on pysyvää. Onko tämä se kuuluisa uusi normaali? Se alati kasvava itsekkyys (ja sitä seuraava ilkeys ja kylmyys) kun on pahempi virus kuin mikään korona tai sen mutaatiot. Eikä sitä vastaan ole rokotetta. Oltaisiinko vähän kiltimpiä toisillemme? Tutuille ja tuntemattomille.

Eikö tämä p..ka olisi silloin helpompi kestää?

Lue myös:

Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se siltä juuri nyt tuntuukin

 

Lue myös

X