Sopivasti ihana

Polyamoria – Voiko se oikeasti toimia?

Teksti: Riikka Väänänen

Olen hiljattain keskustellut paljon polyamoriasta. Avoimesta suhteesta. Ne ovat yleistyneet hurjasti. Tai sitten vain niistä on tullut aiempaa hyväksytympää, siitä että parisuhteessa on useampia osapuolia. Polyamoria – voiko se oikeasti toimia?

Onko yksiavioisuus vanhanaikaista?

Tinder-aikoinani törmäsin tuohon itsekin. Ei ollut yksi tai kaksi miestä, jotka ehdottivat sivusuhdetta oman suhteensa oheen. Enkä tarkoita pettämistä luvatta vaan ihan luvan kanssa. En tarttunut noihin ehdotuksiin.

Taidan olla turhan vanhanaikainen. Jotenkin haluaisin edelleen uskoa siihen, että kun on rakastunut, haluaa olla vain sen yhden kanssa. Naivia? Ehkä onkin. Selvästi ainakin tosiaan vanhanaikaista.

Parisuhteet ovat muuttuneet. Asutaan eri kaupungeissa tai samassakin, mutta molemmilla on myös oma elämä. Ja mahdollisesti muitakin kumppaneita. On täysin ok käydä treffeillä myös muiden kanssa. Jopa jakaa osa elämäänsä. Avioliittokin tarkoittaa enää harvoin loppuelämää. Kysymys herää: miksi? Eikö meille riitä enää yksi? Vai onko tarjontaa niin paljon, että ei malta olla vain yhden kanssa?

Polyamoria – voiko se oikeasti toimia? Haluatko oikeasti jakaa rakkaasi jonkun toisen kanssa?

Minusta ajatus tuntuu surulliselta. Olen niin itsekäs (?), että en haluaisi jakaa omaa rakastani muiden kanssa. Enkä haluaisi olla se kolmas tai neljäs osapuoli suhteessa. Haluaisin myös, että hän, joka on minun kanssani, ei haluaisi jakaa minua kenenkään muun kanssa.

En silti tuomitse. Jos se tosiaan toimii joillekin, miksipä ei. Totuushan on kuitenkin se, että hyvin harvoin yksi ihminen täyttää kaikkia niitä tarpeita, joita meillä on.

Mutta sen sijaan, että hakisi hyväksyntää (?), lisämaustetta, jännitystä tai muutakaan parisuhteen ulkopuolelta, eikö niitä voisi täyttää itse? Rakentaa elämänsä sellaiseksi, että se on täyttä ja tyydyttävää ilman romanttisia suhteita. Ainakaan sen yhden lisäksi. Sillä kyllähän elämä on täydempää, kun sen jakaa toisen kanssa.

En kuitenkaan väitä, että yksin ei voisi elää. Tokihan voi ja voi elää myös niin, että ei vietä päivän jokaista tuntia sen toisen kanssa. Ei välttämättä edes jokaista yötä. Ja siksi palaan kysymykseen: Polyamoria – voiko se oikeasti toimia?

Eikö avoimessa suhteessa ole aina riski, että se toinen rakastuu siihen kolmanteen?

Toki se riski on olemassa aina, mutta eikö se polyamoriassa ole vieläkin suurempi? Vaikka eihän ketään voi sitoa itseensä väkisin. Haluaako kukaan oikeasti jakaa elämäänsä sellaisen ihmisen kanssa, joka haikailee muualle? Tuskinpa.

Mutta tässäkin kohtaa useimmiten on sydän se, joka päättää. Ei järki. Ainakaan minä en osaa olla niin tunteeton, että voisin sammuttaa tunteeni ”nappia painamalla”.

Ehkä tulee se päivä, että minäkin olen täysin sinut polyamorian kanssa. En näe sitä lähitulevaisuudessa, mutta ajat muuttuvat ja ihmiset sekä parisuhteet sen mukana. Ehkä minäkin. Silti jään edelleen pohtimaan sitä, voiko polyamoria oikeasti toimia.

Lue myös:

Kärpäsen kärsivällisyys

 

Lue myös

X