Rupsahda rauhassa (ja hitaasti!) rakkaani

Kuumottaako sinunkin korvasi? Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon enemmän tällä hetkellä puhutaan puhelimessa normaaliaikoihin verrattuna.

Minä, joka hyvin harvoin normioloissa tartun puhelimeen (kirjoittajalle WA ja Messenger ovat aina se luontevampi vaihtoehto), puhun tällä hetkellä puhelimessa tuntikausia joka päivä.

Viihdytän karanteenissa olevaa äitiäni päivittäin ”sinkkuelämää”-tarinoillani, käyn hieman asiallisempia keskusteluja Lontoossa lockdownissa olevan (aina järkevän) tyttäreni kanssa ja puhun tuntitolkulla ihmissuhteista ystävieni kanssa. Välillä käymme syvällä ja ehkä itkemmekin, toisinaan nauramme vedet silmissä, joko jollekin vanhalle muistolle tai tuoreelle töppäykselle.

Joka ikinen puhelimessa korona-aikana kulutettu sekunti on tärkeämpää kuin edes uskaltaa itselleen myöntää. Kuin halaisi ystävää.

Tämän aamun aihe oli rupsahtaminen. Ja nimenomaan kliseinen lause: rupsahda rauhassa rakkaani.

Rupsahda rauhassa (ja hitaasti!) rakkaani

Voisin jälleen väittää silmät kirkkaina, että en ajattele tai murehdi asiaa lainkaan. Ja valehtelisin. Joten en edes yritä. Harmittelen kutistuvia rintojani, veltostuvaa leukalinjaani ja ennen niin kimmoisan takapuoleni hidasta tipahtamista.

Tekisi mieli käydä oman kroppansa kanssa kehityskeskustelu. Vaatisin sitä valitsemaan yhden kohdan kerrallaan ja olemaan maltillinen. Älä romauta kaikkea kerralla!

 

Sinulla on ihanat rinnat!

Sen lisäksi, että ystävät ovat tukena tarvittaessa, itkevät mukana silloin kun itkettää, nauravat kuin naurattaa, he ovat äärimmäisen tärkeitä, myös siksi, että asioista voi puhua suoraan, teeskentelemättä ja kiertelemättä.

Tänään ystäväni sanoi harmitelleensa rupsahtaneita rintojaan miesystävälleen, jonka vilpitön ja välittömästi tullut vastaus oli: Nuohan ovat ihanat, älä ikinä koskaan edes ajattele muuta!

Yksi pieni lausahdus, joka kirkasti ystäväni päivän ja muistutti hänelle, että ole armollinen itsellesi. Että hänellä on elämässä joku, joka arvostaa ja rakastaa hänen jokaista kuoppaa ja kurvia.

Ja niinhän sen pitäisikin olla. Siinä kohtaa kun ihastus muuttuu rakkaudeksi, kurveista, muhkuroista, lihaksista tai lihaksettomuudesta tulee toissijainen asia.

 

Älä lyö vyön alle – edes sanoin

Ja jos niin ei ole, olet todellakin väärän ihmisen kanssa. En kiillottele tässä sädekehääni, mutta yhtä periaatetta olen toteuttanut aina: En koskaan kommentoi negatiivisesti kenenkään ulkonäköä. En hauku, syytä, kehota laihduttamaan tai kasvattamaan lihaksia, neuvo vaihtamaan kampaajaa tai mitään muutakaan.

En vaikka olen itse joutunut rankankin arvostelun kohteeksi ihmissuhteissani ja myös niiden ulkopuolella. Ulkonäön arvostelu on ala-arvoista. Ja äärimmäisen loukkaavaa.

Vaikka kuinka haluaisimme ajatella, että ulkonäkö on vain pintaa, sen arvostelu haavoittaa enemmän kuin koskaan voisi kuvitellakaan.

Minulle on polttomerkin lailla syöpyneet mieleen ne satuttavat sanat, jotka on heitetty naamalleni raivon hetkellä. Ja vaikka kuinka niitä on jälkikäteen pyydetty anteeksi tai vaikka järkeni sanoisi mitä, sydämeeni sattuu aina ja edelleen. Ja ne ovat iskeneet koloja jo valmiiksi hauraaseen itsetuntooni.

Siksi tuo ystäväni miesystävän vilpitön kommentti tuntuu niin lohdulliselta. Aikaa vastaan emme voi taistella, vähän jarrutella kyllä, mutta ikää tulee ja se näkyy.

Se, että silloin on vierellä ystäviä, joiden kanssa voi asiaa murehtia ja myös sille naureskella ja se että rinnalla on joku, joka näkee sinut aina kauniina ja sanoo ”Rupsahda rauhassa rakkaani” tai edes jotain, joka viittaa siihen, ovat kultaakin kalliimpia asioita.

Lue myös:

Mitä naisen tulee olla – Be a lady they said

Yksin mutta yhdessä – tyhjä syli