Sopivasti ihana

Saako suru näkyä silmistä?

Teksti: Riikka Väänänen

Tapasin vanhan ystäväni vuosien ja vuosien jälkeen muutama viikko sitten. Kävimme lounaalla ja nauroimme maha kippurassa. Muutama päivä tapaamisen jälkeen hän soitti minulle ja sanoi, että oli hätkähtänyt sitä, kuinka surulliset silmäni olivat. Hymy ei kuulemma ulottunut silmiin asti.

Olen sen jälkeen katsonut kuviani ja todennut saman. Näillä kasvoilla ei peitetä tunteita. Hyviä tai huonoja.

Hän oli oikeassa. Olen surullinen. Luulin vain, että osaan peittää sen. En kaipaa sääliä. Haluan nauraa.

Saako suru näkyä silmistä? Tietenkin saa. Tosin kuukausi sitten kun tapasin vanhempani ja sukulaiseni puolentoista vuoden jälkeen, yritin peittää sen kaikin keinoin. En halunnut aiheuttaa huolta. Muuta syytä ei silloin ollut. Olin kuitenkin juuri silloin niin riekaleina, että jouduin pakenemaan yksin laiturille itkemään.

Joillekin ihmisille surun osoittaminen kertoo heikkoudesta. Minä en ajattele niin. Surematta jättäminen kun sysää asiat jonnekin syvällä sielussa olevaan lokeroon, josta ne joskus väärällä hetkellä kumpuavat esiin. On kai kuitenkin ihan normaalia, että ihmisille tulee eteen asioita, jotka surettavat?

Minulla on ollut niitä viimeisen vuoden, jopa yli, vähän liikaa. Joskus vahvankin ihmisen ämpäri täyttyy ääriään myöten. Lomalla oli aikaa ja tilaa surra.

Ihmismieli on siitä outo, että se kuitenkin jättää käsittelemättä asioita, jotka ovat liian vaikeita ja sen sijaan saattaa velloa sellaisissa, jotka eivät ole ihan niin isoja. Helpompaa ehkä?

Maanantaina sain vuoden parhaimman yllätyksen. Lontoossa asuva tyttäreni, jota en ole nähnyt joulukuun 2019 jälkeen, painoi ovisummeriani poikakaverinsa kanssa. Päädyin jälleen pyyhkimään kyyneliä. Tällä kertaa ilosta. Hän muutti etätöihin kuukaudeksi tuohon viereiseen taloon. Tuon puolentoista vuoden aikana en ole antanut itseni surra ikävää. Se olisi ollut liian vaikeaa kestää. Tajusin sen vasta, kun pitkästä aikaa tunsin olevani lähes ehjä maanantai-iltana, kun molemmat lapseni olivat luonani syömässä.

Mitä siihen surun näkymiseen tulee, sen piilotan myös lapsiltani. Heidän ei tarvitse murehtia minun sydänsurujani. Vaikka ovatkin aikuisia ja vaikka surenkin heidän. Se ei ole lasten tehtävä. Myös tuolle surusilmistäni hätkähtäneelle ystävälleni vakuutin, että kaikki on jo paremmin.

On kyllä. Toisina päivinä. Toisina itkettää. Tänään itkettää. Mutta se kai on sitä elämää.

Aurinkoista loppukesää silti! On tässä ollut paljon hyvääkin.

 

Lue myös:

Sinä näit minut sellaisena kuin olen

Lue myös

X