Sopivasti ihana

Sinkkuus ei ole kirosana

Teksti: Riikka Väänänen

Sinkkuus, tuo syntinen sana, joka herättää varatuissa usein sekä säälin- että pelon tunteita. Ei kannata. En havittele miestäsi. En ole epätoivoinen. Sinkkuna on sekä hyvä ja huono olla. Aivan kuin parisuhteessakin. Toki meillä sinkuilla on vapaus tehdä ihan mitä vaan missä vaan, mutta ei ketään kenen kanssa viettää ne pitkät illat ja sunnuntait – tai joulun. Tai jakaa ne päivän parhaat hetket. Mutta hyvänä asiana voisi todeta, että kukaan ei vahdi kenen kanssa juttelen, missä olen, mitä teen ruoaksi (tänään raejuustoa ja ruusukaalia). Sinkkuus ei ole kirosana.

En sano, etteikö ystävien kanssa voisi tehdä niin. Jakaa asioita. Toki voi. Ja teen niin. Kerron esimerkiksi äidilleni (ja lasken hänet nykymittapuulla jopa ystäväksi) lähes kaiken päivittäin. Hän elää koronakaranteenissaan minun avullani. Minulla on myös useampi ystävä, jotka joko kannustavat tai toisinaan toppuuttelevat. Mutta kukaan heistä ei jaa tätä arkea, näitä iltoja tai niitä loputtoman pitkiä sunnuntaita. Sitä kaipaan parisuhteesta lähes eniten. Yhteisiä joutilaita hetkiä.

Ja miehen seuraa. Niin naurettavaa kuin se onkin. Juuri eilen istuin hetken vanhan tutun kanssa lasillisella ja mietin, miksi keskustelu tuntuu erilaiselta (ja tarpeelliselta) miehen kanssa kuin naisen kanssa. Vaikka meidän välillämme ei ollut minkäänlaista kemiaa. Ainoastaan kaveruutta. Olen kahden veljen sisko ja ehkä siksi pystyn hyvin olemaan vain kaveri miehen kanssa. Ja koen toisinaan, että miesten kanssa on helpompi jutella.

Henkisesti halaan, jokaista hetkeä, kun mies on vilpittömän kiinnostunut mielipiteistäni ja jopa sanoo ääneen, että pitää minua älykkäänä. Lähiaikoina suloisin lause, jonka olen mieheltä kuullut oli: ”Eihän se ole ihme, kun miehet rakastuvat suhun, kun olet sekä kiva että nätti.” Joo, siinä ei puhuttu älystä, mutta kivakin on kiva. Ja tiedän, että hän pitää myös minua ihan fiksuna.

Olen niin kyllästynyt olemaan ”hyvä pylly”. Toki se mairittelee. En olisi inhimillinen jos ei. Mutta kaipaan sitä, että joku jaksaisi katsoa sen pyllyn yli. Se täytyy sanoa jokaisen kolmen entisen mieheni kunniaksi, että he näkivät sen yli. Siksi(kin) kai olin heidän kanssaan.

Viimeisimmälle luulin olevani pyllyn lisäksi aika paljon muuta. Kuvittelin kumppanuuden, jota ei sitten ehkä ollutkaan. Eilen minulle nimittäin kerrottiin, että se elämäni toistaiseksi suurin rakkaus tekee tätä jatkuvasti. Joka kesä. Olen ilmeisesti yksi ihminen hänen liukuhihnallaan. Jos niin on, hyvin näytelty ja täytyy minunkin arvioida älykkyyteni uudelleen. Luulin todella, että meillä oli jotain erityistä. Luulin, että osaisin jo tunnistaa sellaisen ihmisen.  Surua tämä tieto ei sammuta, mutta se tekee minusta vieläkin varovaisemman.

Näköjään alan lipumaan alkuperäisestä ajatuksesta: sinkkuuden hyvistä ja huonoista puolista. Tavallaan tuo sekava ajatuksen juoksu kuitenkin avasi sitä.

Olen aina tosiaan ollut yhtä hyvä kaveri miesten kuin naistenkin kanssa ja siksi nautin siitä, että voin jutella kenen kanssa mitä tahansa. Silti haluaisin herätä suudelmaan. Tai nukahtaa kainaloon. Noiden ei pitäisi sulkea toisiaan pois, vai pitäisikö? Olen pettänyt elämässäni kerran. Ja se tapahtui 20 vuoden petetyn vuoden jälkeen. Jos rakastan, rakastan. En vilkuile muualle. Joten jos ikinä enää rakastun ja päädyn parisuhteeseen, sen miehen kannattaisi luottaa minuun.

Sinkkuus hyvässä ja pahassa on juuri nyt hyvä. Joulu lienee piinaa, mutta sen jälkeen koittaa kevät. Valoa kohti.

Lue myös:

Olenko rakkaudessa optimisti vai pessimisti?

 

Lue myös

X