Sopivasti ihana

Suru tulee aalloissa – ja se on normaalia

Teksti: Riikka Väänänen

Suru tulee aalloissa. Aina. Johtui suru mistä hyvänsä. Juuri, kun luulee päässeensä yli, ohi, se iskee. Hauska hetki, hauska viikonloppu, hauska ilta saattavat hetkeksi helpottaa. Viedä pois ainakin sen terävimmän kivun. Ehkä jopa vähän pidempäänkin kuin hetken, mutta silti se palaa. Se suru. Se on kai inhimillistä ja normaalia. Ja hyväksyttävää. Jos ei tuntisi surua sillä mitä suree ei kai koskaan olisi ollut väliä, ja silloin kaikki ne tunteet olisivat olleet hukkaan heitettyä energiaa.

Suru ei kulje järjen kanssa käsi kädessä. Vaikka kuka läheisesi vakuuttaisi sinulle, että näin on parempi, sydän ei sitä kuuntele. Se itkee niin pitkään kuin sen täytyy itkeä.

Aika auttaa. Nauru auttaa. Työ auttaa. Ystävät ja perhe auttavat. Mutta mikään ei tapahdu nappia painamalla. Suru pitää kai kuitenkin surra. Hautaamalla se vain jää muhimaan, tuhoamaan kaiken sen, joka joskus tulevaisuudessa voi olla vielä hyvää ja arvokasta.

Minä vietin juuri yhden hauskimmista viikonlopuista pitkiin aikoihin. Hyvässä seurassa, hauskassa seurassa. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin, ja olen siitä äärimmäisen iloinen ja kiitollinen. Se puskuroi, pehmensi, opetti ja sai tämän synkän koronasyksyn tuntumaan edes hivenen siedettävämmältä ja kirkkaammalta. Surua se ei kuitenkaan pyyhkinyt pois.

Kerroin jo aiemmin, kuinka suru tulee iholle. Kerroin myös, kuinka ihottuma lähti kiukulla. Se on jopa pysynyt pois paria pientä takaiskua lukunottamatta. Jälkiä suru on kuitenkin jättänyt. Sellaisia, joita ei etukäteen osannut edes pelätä. Mutta niistäkin toipuu. Myös niistä fyysisistä jäljistä. Onneksi. Onnekseni olen hyvässä fyysisessä kunnossa, sillä olen selvinnyt vain säikähdyksillä. Kroppani kesti pitkään jatkuvan unettomuuden, syömättömyyden, itkut ja lopulta kesti ihon raapimisen verillekin. Siitä kiitän liikuntaa. Paras lääke lähes kaikkeen. Ihminen on lopulta hämmentävän vahva silloinkin kun siihen ei meinaa itsekään uskoa.

Tällä kertaa uskon pahimman olevan jo ohi, vaikka suru ei täysin olekaan kadonnut. Nukun, en kutise, en näe jatkuvasti samaa unta. En enää edes juurikaan itke. Olen jopa nauranut viimeisen viikon aikana enemmän kuin koskaan.

Olen antanut itselleni luvan olla hieman hullu. Joskus pieni hulluus on vain hyvästä. Melkein yhtä tehokasta lääkettä kuin liikunta. Minä pääsen tämän surun ylitse. Tiedän sen. Siihen menee vain hetki.

Hienoa joulukuuta. Sen jälkeen rullailemmekin jo kevättä kohti.

Lue myös:

Tänä yönä sanon sinulle hyvästit

 

 

Lue myös

X