Suuttumisesta kannattaa olla otettu, pettyminen on pahempaa

Minua saa nykyään aika harvoin suuttumaan. Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että se on täysin hukkaan heitettyä energiaa. Suuttumiseen minua täytyy ärsyttää jo aika lailla. Olen myös  huomannut, että suutun vain heille, jotka ovat läheisiä ja rakkaita (tie- ja ostoskärryraivoa ei lasketa). Voisi jopa sanoa, että jos suutun, sen vastapuolen kannattaisi olla otettu. Silloin hänellä on minulle merkitystä. Koen, että voin näyttää tunteeni. Se ei ole niin sanottua enää nykyään.

Se taas, jos petyn johonkin ihmiseen, se on pahempaa. Pettyminen on lopun alku. Se on kuin sammutuspeitto, joka heitetään tunteiden päälle.

Olen vuosien varrella joutunut pettymään useasti. Niin ystäviin, miehiin kuin itseenikin. Pettyminen tapahtuu harvoin hetkessä. Se kerää voimia kuin ukkonen ja kun se sitten iskee, se on aika lailla siinä.

Itseensä pettyminen on kuitenkin ehkä pahinta. Ja helpointa. Olen tehnyt itselleni monen monta lupausta ja pettänyt ne kaikki. Peiliin katsominen on päivä päivältä vaikeampaa. Miten aikuisena sortuu saman tyyppisiin virheisiin uudelleen ja uudelleen? Eikö sitä ikinä opi mitään?

Kestän aika paljon. Siedän aika paljon. Jos haluan. Jos koen, että se toinen on sen arvoinen.

Mutta kun minä petyn tai suutun, siis jollekin toiselle ihmiselle, en enää nykyään ala läyhäämään. En huuda, polje jalkaa tai hypi tasajalkaa. Minä olen hiljaa. En puhu kenellekään. Saatan laittaa puhelimen kiinni. Äänettömälle ainakin. En puhu kenellekään läheiselle, sillä minun on ensin murehdittava yksin. Käytävä asiat läpi omassa päässäni. Puhumisen aika tulee myöhemmin. Lähden salille tai lenkkipolulle ja kuuntelen musiikkia. Hiljaa. Kun tilanne on oikein paha, en voi kuunnella edes musiikkia. Olen vain hiljaa.

Noina hetkinä voin kyllä puhua kaupan kassalle tai lähikahvilan myyjälle. Jopa niin, ettei hän lainkaan tajua, kuinka huonosti asiani juuri sillä hetkellä ovat. No, ehkä nuo alakerran pojat jo tajuavat, sillä he ovat enemmän kuin lähikaupan myyjiä, he ovat käytännössä lähes perhettä. Onneksi.

Parin päivän päästä on juhannus. Ohittaisin sen erittäin mielelläni. Mutta en voi. Lupasin parille ystävälleni, että vietämme sen täällä. Minun naapurustossani. Voi kun en olisi luvannut. Voisin vain ohittaa nuo kaksi päivää. Tehdä vaikka töitä. Nyt (selvisi eilen) vietän sen samassa paikassa kuin viimeisin eksäni. Ei mikään ideaali tilanne. Todellakaan. Se tulee aivan liian nopeasti.

Onneksi pian juhannuksen jälkeen tulee kuitenkin heinäkuu ja saatan vihdoin ja viimein päästä pakenemaan pois Helsingistä. Luultavasti jonnekin luontoon. Ehkä vuokraan auton, kuten tammikuussa, ja ajan päämäärättömästi vain jonnekin. Tai ehkä pakenen enoni turviin. Lapsuuteni kesäpaikkaan.

Jos jostakin olen tyytyväinen, olen suoriutunut lähes mahdottomasta. To do -listani on kutistunut enää muutaman jutun mittaiseksi. Olen edellä aikatauluja. Siinä kohtaa en joutunut pettymään itseeni.

Kohta on loma. Ja nyt on helle ja kesä. Niin kuuma ettei jaksaisi edes suuttua kenellekään. Onneksi.

Nauttikaa te juhannuksesta. Minä selviän siitä kyllä. Aivan kuten joulustakin.