Toimiiko parisuhde yhden ihmisen määräämillä ehdoilla?

Olen kertonut jo aiemmin, että minulla on ollut elämässäni neljä merkittävää suhdetta ja kolme miestä, joita olen ihan vilpittömästi rakastanut. Jokaisessa suhteessa on ollut ihanaa ja kitkatonta niin pitkään, kun suhteet ovat edenneet heidän ehdoillaan. Mutta toimiiko parisuhde vain yhden ihmisen ehdoilla?

Ei ainakaan hyvin eikä pitkään. Eikä kenenkään sitä pitäisi halutakaan. Edes sen, joka ne ehdot alunperin sanelee. Haluatko olla tossun kanssa? Tuskinpa.

Mutta miksi olen edes suostunut toisen sanelemaan tahtiin? Onhan minullakin tahto. Lähivuosina syy on ollut lähinnä se, että olen kokenut sen helpommaksi. Ainakin aluksi. En jaksa enää nykyään riidellä ja haluaisin, että silloin kun ollaan yhdessä, on mukavaa, eikä hampaiden kiristelyä tyhjänpäiväisyyksistä.

Pitkän päälle kaikkeen suostuminen ei kuitenkaan kannata. Se, että vain toinen päättää mihin mennään, mitä tehdään, milloin nähdään vai nähdäänkö, saa lopulta aikaan tunteen, että kyse on jonkin sortin alistamisesta. Tai siitä, että se toinen luulee minun olevan niin vietävissä, niin rakastunut, niin tyhmä ja sokea, että suostun kaikkeen. Ehkä olisi helpompaa jos niin olisi, mutta mikään ei saa minua suuttumaan niin pahasti kuin toisen ihmisen aliarvioiminen, hyväksikäyttäminen ja epäkunnioitus. Koskee se sitten minua tai jotain läheistäni. Jos oikeasti välität tai jopa rakastat, kohtelet sitä rakkaintasi (?) vähintäänkin yhtä hyvin kuin haluat itse tulla kohdelluksi. Eikö totta?

Jokaisessa suhteessani on lähes liidelty pilvissä siihen saakka, kunnes olen osoittanut edes jonkunlaisia merkkejä siitä, että minullakin on oma tahto, toiveita ja tarpeita.

Se, että olen osoittanut edes lieviä ärtymyksen merkkejä siitä, että sovittu yhteinen ilta on peruttu puolituntia ennen, on tulkittu kiukutteluksi. Kun ohareita on tullut useampi peräkkäin, ja olen kyseenalaistanut koko suhteen, minusta on tullut vaativa.

Olen myös kuullut yhden näistä miehistä suusta lauseen: ”Ei olla muiden kanssa, mutta sovitaanko, että jos baarissa tulee vastaan joku, jonka kanssa haluaa sänkyyn, siitä ilmoitetaan ensin toiselle?”

Tuo ”sääntö” lähinnä naurattaa jo. Silloin se ei naurattanut. ”Olen sun kanssa nyt ja uskollinen, kunnes joku ilta joku hemaiseva pimu kävelee vastaan. Eihän sillä ole väliä, että olemme käytännössä asuneet yhdessä jo useamman kuukauden. Putsaan omatuntoni soittamalla ja kertomalla asiasta ensin.” Silloin olin hankala, kun sanoin, että ihan tuollaiseen sopimukseen en voi lähteä. Se ei herättänyt suurtakaan luottamusta.

Mitä jos tilanne olisi mennyt toisinpäin? Jos minä olisin ehdottanut vastaavaa tuolle jo valmiiksi mustasukkaiselle tyypille.

Se, että olen suostunut parisuhteeseen toisen ehdoilla saa minut kuulostamaan siltä, että suostun ovimatoksi ja olen valmis tekemään mitä vain pitääkseni miehen. En ole. Kaksi noista rakkauksista loppui lopulta siihen, että minusta tuli ”vaativa”. Lopetin ainaisen myötäilyn – ja lopulta ne suhteet. Yksi noista suhteista kaatui lähinnä ihan vain sulaan mahdottomuuteensa. Ennen kaikkea siihen uskomattomaan ”sopimukseen”. Luottamus kun on kunnioituksen lisäksi aika lailla kaikki kaikessa.

Olen puhunut usein kiltteydestä ja siitä, onko se lopulta vain taakka. Sen ei pitäisi olla, mutta sille kiltille se aika usein on. Kiltti tulee helposti hyväksikäytetyksi. Niin minullekin on käynyt.

Mutta vaikka nuo kokemukset ovat saaneet minut varovaiseksi, ehkä vähän epäileväksikin, ne eivät ole täysin romuttaneet ehkä hivenen naiivia uskoani siihen, että on olemassa hyviä ihmisiä, sellaisia jotka aidosti haluavat toisillensa hyvää – ja tasa-arvoista suhdetta. Ei kai hyvä parisuhde voi oikeasti koskaan toimia vain toisen ehdoilla? Vai voiko?

Lue myös:

Ethän koskaan pidä ketään itsestäänselvyytenä