Sopivasti ihana

Turhauttavaa, kun korona tekee päätöksiä puolestamme

Teksti: Riikka Väänänen

Viimeinen viikko on ollut henkisesti todella rankka. Lähinnä koronan vuoksi. Turhauttavaa, kun korona tekee päätöksiä puolestamme. Viime vuonna tähän aikaan olin lamaannuksissa koronauutisista ja koin eläväni huonossa elokuvassa. Kuka hemmetti tämän käsikirjoitti? Samalla kuitenkin suorastaan pursusin helpotusta ja olin pitkästä aikaa vapaa, helpottunut ja onnellinen. Olin viimein rimpuillut itseni irti suhteesta, johon ei oikeastaan koskaan edes olisi pitänyt ryhtyä.

Tänä vuonna on toisin. Vaikka tuossa välissä oli kuuma, aurinkoinen ja jopa yllättävän hauska kesä, syksy ja talvi ovat olleet loputtoman pitkiä. Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka rakastamani asunto on alkanut pikkuhiljaa tuntua vankilalta. Se ei tuntuisi siltä, jos olisin täällä ”vapaaehtoisesti”.

En pidä vastakkainasettelusta, enkä ole sanomassa, että jonkun toisen tilanne on helpompi kuin toisen. Olemme samassa veneessä. Paitsi, että emme ole. Parisuhteessa olevat saattavat ahdistua toisen alituisesta läsnäolosta, lapselliset etäkoulun velvotteista ja myös siitä alituisesta kokkaamisesta (Kuka enää odottaa perheen yhteistä lomaa?). Me yksinelävät ahdistumme itsestämme. Se on rankkaa.

Vaikka en välttämättä arki-iltaisin mitään ihmeellistä normaaliaikoina teekään (paitsi että kuinka kaipaankaan esimerkiksi jalkapallomatseja tai spontaaneja ravintolailtoja), nyt kun kaikki on suljettu, arki-illatkin ovat loputtoman pitkiä. TV ei pidä loputtomiin seuraa. Eikä aina voi tehdä töitä, vaikka niitä riittäisikin. Sen olen kokenut ihan omakohtaisesti. Päivitän somea työni puolesta mutta nyt myös ihan sulaa tylsyyttäni. Ja siksi, että minulla olisi edes joku kosketus ihmisiin, vaikka diginä jos ei muuten.

Huomaan, että minusta on tullut viimeisen vuoden aikana ”apteekkimummo”. Juttelen ovella juoksevien lähettien kanssa paljon pidempään kuin heidän aikataulunsa sallisivat, käyn alakerran kaupassa monta kertaa päivässä ja ostan aivan turhia asioita (näkisittepä pesuainevarastoni), jotta näen ystävälliset kasvot ja joku puhuttelee minua nimeltä. Juuri nyt vaikka tappelisin jonkun kanssa mieluummin kuin kömpisin parisänkyyni jälleen kerran yksin valvomaan. No, se on ehkä liioittelua. Siihen vuosi sitten loppuneeseen suhteeseen en palaisi edes koronan vuoksi. Enkä kyllä mihinkään muuhunkaan huonoon suhteeseen. Mutta arjen ja arkiset asiat haluaisin jakaa jonkun kanssa. Kämppis olisi juuri nyt aika kova juttu.

Olen käynyt salilla niin paljon, että ylikunto on vienyt yöuneni. Jopa hieroja alkoi toppuuttelemaan treenitahtiani. Tosin tiedän, että kun lenkkipolut sulavat, vain murtunut jalka voi pitää minut niiltä pois.

Tuntuu turhauttavalta, että korona tekee päätöksiä puolestamme. Alkava suhde saattaa kuihtua omaan mahdottomuuteensa. Missä tavataan, voimmeko ylipäätään tavata, mitä muuta voimme tehdä kuin katsoa telkkaria ja litkiä viiniä?

Eräs tuttavani kertoi hiljattain, kuinka hänen uusi suhteensa muuttui heti parien treffien jälkeen ”pieruverkkarisuhteeksi”. Aika ymmärrettävää ja todella sääli. Siinä olisi ollut ehkä aineksia suureksikin rakkaustarinaksi, mutta kun arki astui välittömästi kuvioihin, se latisti lupaavalta tuntuvan suhteen. Tässä kohtaa en alkaisi jauhaa, että jos se olisi ollut tarkoitettu, kyllä se olisi onnistunut. Ei se aina mene niin. Etenkään nyt.

Mitä deitteihin tulee, niistä ei kannata puhua ääneen. Hys hys. Eihän vieraita ihmisiä saa nyt tavata. Helppo sanoa, jos ei ole yksin. Ihmiset treffailevat kyllä edelleen, mutta nyt kun ravintolat ja kahvilat ovat kiinni, ainoa mahdollisuus tavata on joko kävelyllä tai toisen kotona. Ja se, että tapaa vieraan ihmisen kotonaan, on aina vähän arveluttavaa.

Eräs tuttu sinkkumies kertoi minulle vähän aikaa sitten, että hän on kävellyt tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Tinder-treffeillä. Mutta nyt koronan lisäksi sää on puuttunut asiaan. Yritäpä siinä sitten puhua, kun suu on täynnä vaakasuoraan lentävää lunta.

Viime viikot ovat olleet rankkoja, koska olen viimein joutunut myöntämään, että tämä on kaikkea muuta kuin ohi. Se tekee tästä niin ahdistavaa. Vaikka kesä toisi hetken helpotuksen, räjähtävätkö luvut taas syksyllä ja olemme taas uuden lockdownin edessä?

Huh, miten masentava postaus. Mutta nyt vain vähän ahdistaa. Ja minä en osaa tai halua teeskennellä. Puhun suoraan. Niin kuin asiat ovat ja sitä toivon myös kanssaihmisiltäni. Vaikka se suoruus toisinaan kirpaisisikin.

Kuten ex-mieheni tykkäsi sanoa: leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tai ehkäpä kuitenkin mieluummin niin, että kevät on tulossa. Kyllä tämä tästä. Yksi virus ei meitä nitistä, vaikka hetkellisesti vähän ahdistaakin.

Lue myös:

Kaipaan kosketusta niin, että iho kihelmöi

 

 

 

Lue myös

X