Sopivasti ihana

Uskon intuitioon – kaikilla elämän osa-alueilla

Teksti: Riikka Väänänen

Uskon vahvasti intuitioon. En niinkään kohtaloon, johdatukseen tai sattumiin. Tai sattumalla on toki aina osuutensa. Kaikkeen.

On kyse sitten liikkumisesta, nukkumisesta, syömisestä, lastenkasvatuksesta, ystävyys- tai parisuhteista, uskon siihen, että joku minussa (mikä se sitten onkin) kertoo, mikä on oikein ja mikä ei.

Syömisen kanssa joku voisi kutsua minua hyvinkin leväperäiseksi. Saatan olla päivän tai jopa kaksi syömättä ja syödä sitten enemmän yhtenä päivänä kuin minua kaksi kertaa isompi ihminen parin päivän aikana. Kehoni myös kertoo, mikä ei sovi. Mereneläviä en ole syönyt koskaan. Luultavasti olen niille allerginen. Pitsa saa minut voimaan pahoin, jos syön enemmän kuin puolikkaan. Jos syön lihaa useana päivänä peräkkäin, en saa palaakaan suuhun viikkoihin. Voin jättää lautaselleni jopa vain yhden suupalan, jos alkaa tuntua siltä, että nyt riittää. Intuitio.

Juuri nyt liikun liikaa, jos ajatellaan vain sen fyysisiä vaikutuksia. Minä ajattelen enemmän korvien väliä. Koen pakottavaa tarvetta liikkua, sillä liike liikuttaa myös ajatuksia. Viime syksynä, kun kävin todella pohjalla tunnepuolella, sain itkettyä lähinnä vain liikkeessä. Ehkä valvon ylikunnon vuoksi öisin, mutta toistaiseksi olen pysynyt järjissäni.

Mitä lastenkasvatukseen tulee, en ole koskaan lukenut yhtään kasvatusopasta, mutta lapseni ovat siitä huolimatta erittäin täysipäisiä aikuisia nykyään. Paljon täysipäisempiä kuin minä tai heidän isänsä. Ehkä lukemattomuus johtui siitä, että olin niin nuori äiti, enkä edes tajunnut ajatella asiaa. Muistan kuitenkin intuitiivisesti kokeneeni, mitä pitää tehdä ja milloin. En väitä olleeni hyvä äiti. Todellakaan. Mutta uskon kuitenkin tuohon tapaan edelleen enemmän kuin vieraiden ihmisten kirjoittamiin opuksiin.

Parisuhteet taas. Huh. En missään nimessä sano, että intuitio olisi säästänyt minut sydänsuruilta. Ei todellakaan. Mutta ne kerrat, kun olen kokenut vahvasti jonkun olleen juuri se oikea (ainakin sillä hetkellä), olen jopa jälkikäteen ollut mielestäni oikeassa. Olen kohdannut ihmisiä ja elänyt ihmisten kanssa, jotka ovat kuitenkin lopulta antaneet enemmän kuin ottaneet. Jos olisin miettinyt elämäni tärkeimpiä suhteita vain järjellä, olisin jäänyt noista ihmisistä paitsi. Paperilla hyvä ei ole koskaan ollut se ihminen, joka olisi koskettanut minua jostain syvältä. Sen kerran kun en kuunnellut intuitiotani, päädyin suhteeseen, jota ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Miksi se edes tapahtui, siihen minulla ei ole vastausta. Tiesin kuitenkin jo ensimmäisestä päivästä, että hän ei ole se. En uskonut intuitiooni. Olisi pitänyt.

Aivan samoin kuin uskon intuitioon, uskon siihen että suhde pitää katsoa loppuun. Oli se matka sitten kivikkoinen tai ei. Mietin vuosia eroa lasteni isästä. En kuitenkaan tehnyt mitään. Kun se sitten loppui, olin niin valmis, että pääsin eron yli lopulta hyvin helposti. Ja se ihminen on edelleen rakas ystäväni. Jos olisin vienyt väkisin tuon suhteen päätökseen ennen aikojaan tai luovuttanut pahimpien karikkojen kohdalla, emme varmastikaan puhuisi vieläkään.

Siksi aion jatkossakin luottaa siihen, että joku minussa kertoo, onko joku se oikea. En aloita suhdetta, en edes yritä aloittaa suhdetta, jos joku minussa (paitsi se nalkuttava järki) haraa vastaan tai vähääkään epäilee. Se ei tee minusta ylikäveltävää tai hölmöä, sumutettavaa. Tiedostan hankaluudet ja erittäin todennäköiset vaikeudet paremminkin kuin hyvin. Onhan tässä jo pari pyhää nähty. Loputtomiin en jotain toivotonta suhdetta katso. Intuitio kertonee senkin, milloin on syytä vain jatkaa matkaa. Ja pyrin nykyään jopa sanomaan ääneen, jos joku asia suhteessa mättää.

Uskon edelleen hyvin vahvasti siihen, että se on tunne, ei järki, jota viime kädessä kannattaa kuunnella. Kutsutaan sitä tunnetta nyt sitten vaikka intuitioksi.

Lue myös:

Oletko rakkaudessa optimisti vai pessimisti?

Onko varaa päästää hyvä ihminen menemään?

 

Lue myös

X