Sopivasti ihana

Voi kun voisin soittaa sinulle Jenni

Teksti: Riikka Väänänen

Voi kun voisin soittaa sulle sinne pilven reunalle Jenni.

Paras lapsuuden ja teini-iän ystäväni Jenni menehtyi auto-onnettomuudessa 11 vuotta sitten. Olin työmatkalla ja juuri menossa haastattelemaan erästä Brittien julkkiskampaaja, kun ex-mieheni soitti. Hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja sanoi soittavansa siksi, ettei halua minun lukevan asiasta somessa tai saavan yllättäviä tekstiviestejä. Kiitos hänelle siitä.

Jotenkin pystyin siirtämään surun sivuun siksi hetkeksi. Kerroin asiasta ainoastaan yhdelle kollegalle, muille teeskentelin normaalia. Tein haastattelun, kävin illallisella, kuuntelin yhden hauskimman tietämäni miehen vitsejä aina Helsinki-Vantaan taksijonoon saakka. Hän piti minut pystyssä tietämättään (kiitos Raikku!). Sillä hetkellä, kun istuin taksiin, padot aukesivat.

Jenni oli poikani kummi. Seuraavana päivänä poikani sai jäädä koulusta kotiin ja istuimme sohvalla vierekkäin itkemässä.

Aikuisuus erotti meidät, minut ja Jennin, sillä minusta tuli hyvin nuorena äiti ja vaimo, Jennistä ei. Mutta se erotti vain fyysisesti. Silloin harvoin kun tapasimme, oli kuin olisimme nähneet eilen.

Jennin hautajaisissa soitettiin Laura Närhen ”Kun annan sut pois”. Meni vuosia ja vuosia, että pystyin kuuntelemaan kappaleen kyynelittä.

Kaipaan Jenniä edelleen lähes päivittäin. Tuntuu, että osa nuoruuden muistoistani kuolivat hänen mukanaan. Onneksi minulla on kuitenkin isoveli, joka oli lähes kaikessa mukana. Mutta kukaan ei korvaa Jenniä. Edelleen, kun tapaan lapsuudenystäviäni, Jenni tulee lähes aina puheeksi. Maailman ihanin, aurinkoisin, sydämellisin ihminen, joka oli aina myöhässä ja tukka takussa.

Kun avioliittoni oli tulossa vääjäämättä päätökseensä, olisin tarvinnut Jenniä. Jenni tiesi, kuka olin ennen ex-miestäni ja mikä minusta voisi tulla ilman häntä. Jenni olisi iloinen, että minä ja ex olemme nykyään erittäin hyviä ystäviä.

Jenni olisi puhunut minulle järkeä silloin, kun päädyin jostain ihmeen syystä avoliittoon, johon ei olisi ikinä pitänyt lähteä. Hän ei olisi tuominnut, mutta puhunut järkeä.  Tuo mies ei ole millään tavalla oikea sinulle. Eikä ollutkaan. Kun sydämeni särkyi pirstaleiksi elämäni 2. rakkauden kohdalla, Jenni olisi tullut luokseni ja pitänyt minut kasassa. Kun se särkyi sen toistaiseksi ja toivottavasti viimeisen kerran, hän olisi halannut ja sanonut, että kaikki muuttuu paremmaksi. Nyt tuntuu pahalta, mutta pääset tämänkin ylitse. Pääsen, tiedän, mutta olisin ehkä päässyt nopeammin Jennin avulla. On toki muitakin kuin Jenni, jotka sanoivat, sanovat niin, mutta kaipaan silti sitä, että kuulisin sen Jennin suusta.

Jenni olisi nauranut vedet silmissä Tinder-seikkailuilleni ja ranskalaisille naapureille. Hän olisi tietänyt juuri, miltä minusta tuntuu, kun maailma mullistui joulua ennen  ja jälkeen perhesyistä.

Minä en ollut maailman paras ystävä, kun Jennillä oli vaikeaa. Ruuhkavuodet veivät voimat. Onneksi Jennikin oli ihminen, eikä muun muassa ei ehtinyt paikalle kummipoikansa ristiäisiin. Mutta koska kasvoimme yhdessä, hän oli kuin sisko. Siskoilta ja veljiltä kestää mitä vain, ja he kestävät sinulta mitä vain.

Minulla on ikuinen ikävä. Ja etenkin kahden viimeisen vuoden aikana olen kaivannut sitä, että voisin painaa yhteysluetteloni kohdalta Jennin nimeä (en pysty poistamaan numeroa sieltä vieläkään) ja kuulla sen tutun äänen, nauraa vedet silmissä, itkeä silmät punaisiksi.

Vaikka vuosia on kulunut aivan liian paljon, elämässäni on tapahtunut enemmän kuin osasin kuvitellakaan (jos elän vanhainkotiin, tekemättömyyttä en joudu katumaan), tiedän että Jenni olisi heti kartalla, tietäisi miltä tuntuu, olisi tukena, eikä tuomitsisi.

Voi kun voisin soittaa sinulle Jenni.

Mä annan sut pois

 

Lue myös

X