Sopivasti ihana

Voiko olla liian kiltti?

Teksti:
Riikka Väänänen

Eräs ystäväni on lähiaikoina sanonut minulle useasti, että olen liian kiltti omaksi hyväkseni. En ole koskaan kokenut olevani kiltti. Luultavasti siksi, että peilaan kiltteyttäni muihin perheenjäseniini ja minä olen se tulisieluisin meistä. Lähiaikoina olen kuitenkin itse tajunnut, että kyllä, minäkin olen kiltti. Joskus liian kiltti omaksi hyväkseni. Vai voiko olla liian kiltti?

Valitsin olla hiljaa tai mukautua toisen tahtoon, jotta ei tulisi riitaa

Suostun usein asioihin, jota en varsinaisesti itse haluaisi tehdä, mutta en jaksa draamaa tai konflikteja – yhtään. Niitä oli elämässäni aivan liikaa vielä vajaa vuosi sitten. Vaikka silloinkin valitsin olla hiljaa tai mukautua toisen tahtoon, jotta ei tulisi riitaa. Ja teen edelleen samoin. Olen kuitenkin miettinyt, onko edes oikeastaan kilttiä olla hiljaa. Onko sekään oikein, että ei sano omaa mielipidettään tai vastailee kiltisti kaikenmaailman viesteihin, jota esimerkiksi Instagramin kautta tulee? Vaikka ei haluaisi, mutta tekee niin, koska ajattelee sen olevan kohteliasta.

En ole ovimatto. Tarpeeksi kun tökitään, minunkin kiukkuni herää. Tai kuten eilen, kun sain yhtäkkiä Instagramiini kuvan, jota en todellakaan olisi halunnut saada. Silloin blokkasin tyypin tylysti tililtäni. ”Ei” ei aina tunnu olevan ei. Ainakaan kaikille ihmisille.

Työni on julkista ja kuvani siksi myös, mutta se ei tarkoita, että minulle voi lähettää mitä tahansa. Mutta vaatii aika paljon, että suutun. Voiko olla liian kiltti?

Miksi minä suostuin sammuttamaan itseni?

Yksi ystävistäni on nyt hiukan samanlaisessa suhteessa, jossa minäkin olen elänyt. Varoo jopa hengittämästä väärin, jotta tavarat eivät hajoile ja huuto täytä koko kämppää. Hän on liian kiltti. Eikö? Vai onko?

Mutta miksi sellaiseen suhteeseen jää? Olen pohtinut sitä paljon. Se on ainoa asia, joka omassa jo kuopatussa suhteessa on mietityttänyt. Miksi minä suostuin sammuttamaan itseni ja elämään varjon alla? Siihen minulla ei ole vastausta, sillä se vastaus ei ole rakkaus. Ehkä se on sitkeys, mutta se ei ollut silti oikein.

Miksi aikuinen, kohtuullisen järkevä ihminen suostuu toisen tahtoon? Mikä saa toisen aikuisen, kohtuullisen järkevän ihmisen manipuloimaan sitä kilttiä? Onko se vallantunne? Vai huomaako itse edes tekevänsä niin? Ja mikä saa jäämään suhteeseen, jossa ei ole mitään järkeä tai ainakin hyvin vähän? Ehkä ne on ne hyvät hetket. Vaikka niitä ei olisi paljon. Silti niihin tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen. Haluaa nähdä jotain hyvää siinä, missä sitä on hyvin vähän. Ehkä sillä säästää myös itseään. Tai ainakin kuvittelee niin. Ajattelee, että jos myöntää itselleen kaiken olevan solmussa, tunnustaa myös sen, että on päätynyt umpikujaan. Aikuisena ja ajattelevana ihmisenä. Ehkä se on se tunne myös epäonnistumisesta, joka saa puskemaan vielä pari kuukautta, viikkoa ja päivää, vaikka suhteesta olisi pitänyt lähteä ajat sitten.

Hyvän parisuhteen mittariksi koetaan yhä pituus ei leveys

Havaintoja parisuhteesta Sami sanoi podcastissaan, että edelleen koetaan hyvän parisuhteen mittariksi pituus ei leveys. Minulla on ollut parisuhde, joka kesti 25 vuotta. En koe onnistuneeni siinä yhtään sen paremmin kuin joku toinen jossain viisi vuotta kestäneessä. Se oli silti parempi kuin toinen pitkä, tuohon ensimmäiseen verrattuna silti hyvin lyhyt, puolitoista vuotta kestänyt suhteeni. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä suhteen pituuden kanssa.

Luulin käsitelleeni eron jo ennen eroa, mutta nyt huomaan, että vaadittiin toinen ero, yksi lähes täysin epäonnistunut suhde, jotta ihan oikeasti käsittelin tuon ensimmäisen. Nyt kun olen tehnyt niin tai teen niin, huomaan, että olen löytänyt jonkinlaisen rauhan. Ja sen, että näen pitkässä suhteessani yhtäkkiä paljon hyvää. Ei niin, että haluaisin takaisin yhteen, mutta olen tajunnut, etteivät nuo 25 vuotta menneet hukkaan. Ja että ehkä minua jossain kohtaa rakastettiin.

Kääntyykö kiltteys itseään vastaan?

Mutta takaisin kiltteyteen. Se, että on kiltti, liiankin kiltti, ei ole väärin. Mutta jos vain mukautuu aina muiden tahtoon, muuttaako se ihmisen jossain kohtaa katkeraksi? Jos muuttaa, kiltteys kääntyy itseään vastaan. Ei ole väärin välttää riitoja, mutta eikö ole väärin alkaa kerätä mielessään listoja siitä, mihin kaikkeen on suostunut vastoin tahtoaan ja katkeroitua? Eikö silloin olisi parempi, että välillä polkaisee itsekin jalkaa ja sanoo, mitä oikeasti haluaa? Oli sitten kyseessä parisuhde tai ystävyyssuhde.

Kerroin jo aiemmin ”Kuuletko minua vaikka minulta puuttuu ääni?” -postauksessani, että olen ympäröinyt itseni vahvoilla ihmisillä. Ja se on täysin oma valinta. Pidän siitä, että ihmiset ovat vahvoja ja tietävät, mitä haluavat. Vaikka se välillä viekin minulta äänen. Saatan olla liian kiltti, jos ylipäätään voi olla liian kiltti, mutta en ole katkeroitunut. Minun valintani on mukautua toisten tahtoon, jos sillä välttää riidat.

Mutta sen ystävän, joka on siinä huonossa suhteessa, hänet haluaisin pelastaa. Aikuista ihmistä ei voi kuitenkaan käskeä. Hänen on pakko tehdä ratkaisunsa itse. Se mihin minä en enää ikinä tule suostumaan, on suhde, jossa toinen käyttää valtaa tai manipuloi. Sillä se tappaa. Se, että muuttaa itsensä toiseksi ihmiseksi ei ole koskaan hyvä asia.

Se, että on kiltti ei tarkoita sitä, ettei ihmisessä olisi särmää. Sen olen huomannut. Olen myös huomannut, että kiltteys on piirre, jota arvostan miehessä lähes eniten. Molemmat isoisäni olivat kilttejä, isäni on kiltti, molemmat veljeni ja poikani ovat kilttejä. Olen ympäröinyt itseni kilteillä miehillä. Tai syntynyt sellaisten keskelle. Ehkä joskus vielä päädyn parisuhteeseen sellaisen kanssa. Sillä kiltteys sytyttää.

Ollaan kilttejä toisillemme. Tämä maailma on ihan riittävän karu ilman ilkeyttä ja manipulointiakin.

Lue myös:

Mustasukkaisuus tappaa

Monta suurta rakkautta elämän mahtuu?

X