Voiko tunteet sammuttaa vain päättämällä niin?

Olen ennenkin miettinyt tätä ja lähiaikoina olen miettinyt sitä paljon. Voiko tunteet sammuttaa vain päättämällä niin? Tai jos voi, oliko niitä edes alunperin? Jos olet rakastanut tai ollut rakastunut ihmiseen useamman kuukauden tai jopa vuoden ajan, voitko tukahduttaa tunteesi niin, että elämä vain jatkuu, etkä ajattele häntä lainkaan. Tai kaipaa?

Jos tunteita on ollut ja niin pystyy silti tekemään, onnistuuko se miettimällä vai suhteen negatiivisia puolia? Niitä kuuluisan plus/miinus-listan miinuksia. Paitsi jos niitä ei juurikaan ollut. Jos se loppuikin sellaisten syiden seurauksena, johon kummatkaan eivät ihan kauheasti voi vaikuttaa. Olisi kyllä helppoa, jos voisi vain painaa pään tyynyyn, itkeä hetken ja herätä uuteen aamuun ilman kaipausta tai surua.

Mutta ainakin minulle täysin mahdotonta. Avioeroani en surrut eron jälkeen, koska olin surrut sen jo etukäteen. Avomiestäni en surrut, koska suhteeseen ajaneet (ja siitä pois ajaneet) syyt eivät perustuneet rakastumiseen.

Kahta jälkimmäistä olen surrut. Toista suren edelleen. En itke päivittäin, en ole rakentanut hänelle alttaria, en odota hänen painavan ovisummeriani.

Hän osasi sammuttaa tunteensa, jos niitä koskaan edes olikaan. Saatoin olla vain korona-ajan henkireikä. Se surettaa, sillä silloin ihmistuntemukseni on aivan vinksallaan.

Luulin, että viimein olen kohdannut vilpittömästi hyvän tyypin. Haluaisin edelleen uskoa niin.

Molemmissa suhteissa se vastapuoli oli aloitteen tekijä, se aktiivinen osapuoli. Se joka jaksoi liehitellä huolella ja saada minut uskomaan koko homman järkevyyteen. Molemmissa tapauksissa suhde loppui toisen osapuolen epäselvään elämäntilanteeseen. Tai niin ainakin olen käsittänyt. Molemmat eivät olleet varattuja, elämä oli vain muuten sekaisin. Toivoisin kuitenkin, että tuollaisessa tilanteessa ajateltaisiin myös sitä toista, sitä jota hurmaamalla kiedotaan pauloihin. Miksi aloittaa mitään, jos tietää jo etukäteen tilanteen olevan mahdoton. Ei kai kukaan halua tieten tahtoen satuttaa toista? Vai haluaako?

Vastapuolen tunteiden sammuminen tai niiden olemattomuus satuttaa aina. Ei pelkästään siksi, että et ehkä ollut hänelle riittävä. Myös siksi, että se ajaa väkisinkin pohtimaan omaa järkeäsi. Jälleen kerranko joku onnistui sumuttamaan minua niin pitkään ja niin huolella. Olinko tosiaan taas väärässä? Olenko aina väärässä? Tulenko aina olemaan väärässä?

En haluaisi uskoa niin.

Kyllähän ihmisen pitää pystyä uskomaan itseensä ja uskomaan muihin. Ja siihen valoisampaan tulevaisuuteen. Ehkä jopa siihen, että menneet kuukaudet tai vuodet eivät olleet täyttä ajanhukkaa?

Lue myös:

Saako suru näkyä silmistä?

Sinä näit minut sellaisena kuin olen

Olen vapaa sinusta – viimeinkin