Yksin mutta yhdessä – tyhjä syli

Tällä viikolla olen miettinyt paljon yksin olemista ja yksinäisyyttä. Rakastan olla yksin. Nyt olen yksin ja olen päätynyt pohtimaan sen syvempää merkitystä.

Minulla on paljon ystäviä, muutamia erittäin rakkaita jopa täysin toisella puolella maailmaa, Uudessa-Seelannissa, mutta silti vain soiton tai viestin päässä.

Tarvitsen ihmisiä, ystäviä. Olen isosta perheestä, isosta suvusta, muutin lapsuudenkodista suoraan suomalaisittain hyvin sosiaalisen miehen luokse (hän höpöttää kaikille mahdollisesta hullun maineesta huolimatta) ja sain kaksi lasta. Voisin väittää, että minun tyhjän sylin syndrooma on normaalia isompi.

Tyttäreni on lämmin ja ihana persoona, mutta myös hyvin tempperamenttinen, kuten minäkin. Yhteiselomme kipinöi siitä hetkestä, kun hän syntyi ihan liian nuoreen syliini. Hän muutti Costa Ricaan sisäoppilaitokseen jo ollessaan 16-vuotias. Moni kysyi minulta, miltä se tuntuu. En ymmärtänyt kysymystä. Itse lähdin vaihtoon Uuteen-Seelantiin 16-vuotiaana. Vielä tänäkin päivänä minulla on siellä perhe ja ystäviä. Yhtä rakkaita kuin suomalaiset ystäväni tai sisarukseni. Kaipaan tytärtäni päivittäin, mutta tiedän, että meidän suhteemme toimii paremmin etänä. Eikä se tarkoita sitä, että hän olisi tippaakaan vähemmän rakas kuin poikani.

Poikani syntyi suurisilmäisenä ja täynnä rakkautta. Istuimme yhdessä, käsi kädessä, katsomassa TV:tä siihen saakka kunnes hänestä tuli murrosikäinen. Kun erosin lasteni isästä, poikani oli järkevämpi jäädä silloiseen kotiin isänsä kanssa. Ratkaisu, joka jaksaa itkettää minua edelleen, vaikka tiedän että se oli paras mahdollinen. Edelleen joka kerta, kun käyn entisen mieheni eteisessä ja sanon hyvästit vauvalleni (kohta 19) ja kultaiselle koiralleni (12), lähden kyyneliä niellen pois. Ikävä ei lopu ikinä.

 

Rakastan olla yksin, mutta rakastan ihmisiä. Aitoja, lojaaleita ja lämpimiä ihmisiä. Ja perhettäni. Olivat he sitten tässä, tuhannen tai tuhansien kilometrien päässä.