Ihmissuhteet

Järkyttävän lapsuuskokemuksen traumatisoima Eija: ”Tämä hevonen pelasti minut”

Eija Kuoppalan lapsuus loppui 12-vuotiaana, kun hän esti isänsä tapon. Vuosien mittaan yhä pahemmaksi käyneet pelkotilat loppuivat vasta, kun hän pääsi itkemään suomenhevosruuna Kumppanin kaulaa vasten.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Pekka Holmström/Otavamedia

– Kumppani laukkasi metsän reunasta hirveää kyytiä, harja tötteröllä, hirnuen ja höristen laukatessaan. Se oli kuin suoraan lapsuuden unelmistani, Eija Kuoppala kertoo hänet pelasteen hevosen kohtaamisesta.

Eija Kuoppalan lapsuus loppui 12-vuotiaana, kun hän esti isänsä tapon. Vuosien mittaan yhä pahemmaksi käyneet pelkotilat loppuivat vasta, kun hän pääsi itkemään suomenhevosruuna Kumppanin kaulaa vasten.

Eija heräsi huutoon.

Hänen ja pikkusisarusten mennessä nukkumaan isä, äiti ja kylään tulleet kaksi setää olivat jääneet vielä valveille.

Ja nyt äiti kirkui. Oli hätä.

Eija säntäsi keittiöön, jossa toinen sedistä yritti lyödä pöydän päälle lyyhistynyttä isää puukolla selkään. Äiti ja toinen setä yrittivät estää.

Eija ravisteli isän pystyyn ja juoksi tämän kanssa ulos pakoon, äiti ja apua antanut setä seurasivat pian perässä. Suuntana oli parinsadan metrin päässä oleva naapuritalo, josta voitaisiin soittaa poliisille.

Juostessaan Eija muisti yhtäkkiä kaksi- ja kolmevuotiaat pikkuveljet, jotka olivat yhä sisällä talossa. Kun muut jatkoivat juoksuaan kohti turvaa, 12-vuotias Eija kääntyi takaisin. Veljet oli pakko pelastaa.

Aina aiemmin niin mukava setä tuli Eijaa pihalla vastaan puukko kädessään, silmät lasittuneina. Eija livahti hänen ohitseen takaovelle, herätti veljet ja haki myös leikkimökissä nukkuneet kuusi- ja yhdeksänvuotiaat sisarensa piiloon metsän suojaan. Siellä heidän lähelleen lensi pöllö, joka lähti vasta äidin tullessa etsimään lapsiaan. Setä oli otettu kiinni, kaikki oli taas hyvin, kukaan ei ollut kuollut.

Eija oli sankari, mutta siksi häntä ei kutsuttu eikä hänestä siltä tuntunut. Päinvastoin, hänen lapsuutensa päättyi tuohon yöhön. Tilalle astui jatkuva ja vuosien kuluessa paheneva pelko siitä, että jotain ihan kamalaa voi tapahtua koska tahansa.

”Siitä yöstä ei kotona puhuttu koskaan”

Kun auto kaartaa maatalon pihaan Ruukin laitamilla, päivän ajaksi aitaukseen teljetyt laumanvartijakoirat aloittavat äänekkään räksytyksen. Öisin ne päästetään vapaaksi suojelemaan talon 30 lehmää, 20 lammasta ja kahdeksaa hevosta. Tilan vierestä alkavat Pohjois-Pohjanmaan sydänmaat, missä sudet, karhut ja ilvekset viihtyvät.

Talon emäntä Eija Kuoppala, 41, suhuuttelee koiria hiljenemään ja kutsuu vieraat sisään, tupakeittiön pirttipöydän ääreen.

Televisiossa soi muumien tunnussävelmä. Perheen kolme alle kouluikäistä lasta pyörii ja peuhaa leveällä kulmasohvalla.

Eija kaataa kahvia kuppeihin ja palaa lapsuusmuistoihinsa.

– Päällimmäisin tunne pelon ja järkytyksen lisäksi oli häpeä: että meillä kotona oli tapahtunut jotain niin kamalaa.

Järkyttyneiden vanhempien selviytymiskeino oli vaikeneminen, elämän jatkaminen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

– Siitä yöstä ei kotona puhuttu koskaan.

Alkoholi oli kuulunut perheen arkeen jo aiemmin, mutta nyt isän juominen paheni. Äiti tuntui masentuneelta ja pelokkaalta. Kukaan ei kysynyt, miltä Eijasta tuntui ja miten yö oli häneen vaikuttanut.

– En pitänyt itsestäni melua, koska halusin suojella vanhempiani. Olihan heillä vielä neljä minua nuorempaa lasta hoidettavinaan.

Hevoset olivat henkireikäni

Eijan perusturvallisuus oli kuitenkin järkkynyt pahasti. Öisin hän näki painajaisia, joissa hänen piti palata pelastamaan joku, ja päivisin häntä pelotti koko ajan, että jotain hirveää tapahtuu ihan kohta. Keväinen yö oli opettanut, että kaikki hyvä ja turvallinen voi luhistua ja kadota hetkessä pois.

Ulospäin vaikutti siltä, että Eija pärjäsi hyvin. Vanhempien kipuillessa hän otti kotona vastuuta pikkusisaruksistaan, piti ruoka-ajoista huolen ja yritti kaikin keinoin ylläpitää normaalia arkea. Eija oppi kulissien pidon.

Itseään Eija kontrolloi lopettamalla syömisen. Liikunnanopettaja huolestui ja ohjasi Eijan terveydenhoitajalle, joka teki parhaansa saadakseen Eijan painon nousemaan. Eija tapasi myös psykologin, joka kahden tapaamisen jälkeen totesi Eijan terveeksi.

– Hän ei tainnut olla ihan kartalla, tai sitten osasin viilata häntä hyvin linssiin. Anoreksiani syinä pidettiin pinnallisia, helposti selätettäviä ulkonäköpaineita.

Seitsemännen luokan syksynä Eija venähti yli 170-senttiseksi mutta painoi alle 40 kiloa. Ennen joulua hän oli niin heikkona, ettei jaksanut nousta sängystä vessaan.

– Terveydenhoitaja oli lähettämässä minua sairaalaan, mutta sain sovittua, että mummoni pitää minusta joululomalla huolen niin, että painoni varmasti nousee.

Eija alkoi syödä, kun joku osasi vetää oikeasta narusta: eihän Eija voi vanhemmilleen sellaista surua aiheuttaa, että kuolee nälkään!

Mummo oli Eijalle tärkeä ja läheinen. Hän oli aikoinaan antanut Eijalle lahjoista parhaimman: vienyt hänet ensi kertaa hevosia hoitamaan mummolan naapuriin.

Hevonen pelasti elämäni.
Eija uskoo vakaasti, 
että Kumppani pelasti hänet. – Se sai minut unohtamaan menneisyyden ja 
luottamaan tulevaan.

Jatkuva, jäytävä pelko kaiken romahtamisesta seurasi Eijaa kaikkialle muualle paitsi tallille.

– Hevoset olivat henkireikäni. Ne veivät ajatukset muualle ja saivat minut unohtamaan murheeni. Niiden kanssa minun oli hyvä olla.

Eija haaveili salaa omasta suomenhevosesta. Kun pelot ja paniikki iskivät päälle, hän rauhoitti itseään ajattelemalla unelmahevostaan. Mitä kaikkea he vielä yhdessä tekisivätkään.

”Alkoholi vei pelot ja pahan olon pois edes vähäksi aikaa”

Alkoholi tuli Eijan elämään, kun tämä oli lukiossa ja alkoi dumpata pahaa oloaan juomiseen. Malli oli tuttu kotoa, ja kavereita – myöhemmin poikaystäväkin – löytyi porukasta, jossa juotiin.

Samoihin aikoihin Eijan mummo kuoli.

– Otin hänen sydänlääkkeensä ja jemmasin ne pahan päivän varalle. Muutama kuukausi myöhemmin napsin niitä yöllä itkuisena. Äiti kuitenkin tajusi, mitä tein, ja tuli väliin.

Bilettäminen ja koheltaminen jatkuivat. Eijan 24-vuotiaana saama esikoispoika pysäytti ne vain väliaikaisesti.

– Alkoholi vei pelot ja pahan olon pois edes vähäksi aikaa.

Vuosien kuluessa viina toimi kuitenkin toisinpäin. Paniikkikohtaukset ja pelkotilat pahenivat, ja Eija alkoi tuntea itsensä yhä masentuneemmaksi.

Myös syyllisyys painoi: Eija tarjosi lapselleen samaa alkoholinhuuruista epävarmuutta, mistä oli itse lapsuudessaan kärsinyt.

”En ollutkaan sekoamassa”

Kolmikymppisenä Eija oli riekkunut itsensä loppuun.

– Aloin nähdä ja kuulla harhoja, pelkäsin olla yksin ja kuvittelin jonkun seuraavan minua. Tajusin, että minun on pakko hakea apua, ennen kuin menen psykoosiin enkä enää palaa tähän maailmaan.

Eija lopetti juomisen ja otti yhteyttä mielenterveystoimistoon.

– Siellä ihana sairaanhoitaja otti paranemiseni asiakseen. Tapasin häntä viikottain, hän oli minulle todella tärkeä tuki.

Eija pääsi myös psykiatrille, joka diagnosoi Eijan ensimmäistä kertaa: hän kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta.

– Oli helpotus, kun oireille löytyi selitys, lapsuuden trauma. En ollutkaan sekoamassa.

Elettiin kevättä vuonna 2005. Syksyllä Eija pääsisi pitkään psykoterapiaan, mutta sitä ennen pitäisi selvitä tärkeiksi tulleiden auttajien kesälomista hengissä.

Mielenterveystoimiston hoitaja neuvoi Eijaa ajattelemaan jotain itselleen tärkeää ja rakasta silloin, kun pelko ja paniikki uhkasivat pahentua.

– Minulla vain ei ollut mitään ihanaa, mitä ajatella. Parisuhteessani olin jäänyt yksin ja juomisen lopettamisen takia vanha kaveripiiri oli jäänyt. Lapsenkin ajatteleminen ahdisti; mietin vain sitä, kuinka huono äiti olen.

Eija oli ajatellut itsemurhaa aiemminkin, mutta nyt hän alkoi olla siihen valmis.

”Tuntui, etten enää jaksa”

Kuoleminen tuntui helpommalta kuin eläminen.

– Tuntui, etten enää jaksa. Vakuuttelin itselleni, että pojalleni jäisivät vielä isovanhemmat ja isä, jotka pitäisivät tästä huolta.

Paniikkinsa keskellä Eija muisti hevoset – nehän olivat rauhoittavia ja ihania – ja alkoi googlettaa lähiseudun talleja.

Hänen silmiinsä osui ilmoitus, jossa myytiin entistä ravihevosta ratsuksi. Se oli Eijan lempirotua, suomenhevonen, ja myynnissä naapurikunnassa!

– Soitin ilmoituksen numeroon, koska olin aivan paniikissa. Minun oli pakko saada puhua jonkun, ihan kenen tahansa kanssa.

Eija yritti kuulostaa selväjärkiseltä ja normaalilta hevosesta kysellessään, vaikka kädet vapisivat, sydän hakkasi ja happi meinasi loppua. Puhelun loputtua hän oli tullut sopineeksi ajan, jolloin tulisi katsomaan hevosta.

”Tunne ohitti järjen”

Ja koska tapaaminen oli sovittu, Eija lähti matkaan. Autossa hän, enkeleitäkin välillä rukoillut, kuuli radiosta kuin enteenä Scorpionsin biisin Send Me an Angel.

Ison maalaistalon pihalla häntä vastaan käveli pitkä mies, joka esitteli itsensä Timoksi. Timo vei Eijan haan ääreen ja huusi hevosta, Kumppania, nimeltä. Eija muistaa tilanteen tarkasti, niin käänteentekevä se oli.

– Kumppani laukkasi metsän reunasta hirveää kyytiä, harja tötteröllä, hirnuen ja höristen laukatessaan. Se oli kuin suoraan lapsuuden unelmistani.

Eija ei ollut tullut paikalle oikeasti hevosta ostamaan, mutta hänen kuudes aistinsa sanoi, että juuri se hänen täytyisi tehdä.

– Tunne ohitti järjen. Tajusin intuitiivisesti heti, että Kumppani on se ihana, puhtaan positiivinen asia, joka elämästäni puuttui.

Jo alkukesän aikana Eija huomasi, että Kumppani helpotti hänen oloaan. Se ei kysellyt, miksi Eija itki sen kaulaa vasten, vaan huokui tuttuutta ja turvaa. Sen seurassa Eija ei tuntenut itseään oudoksi tai vialliseksi. Syksyllä Eija aloitti kaksi vuotta kestäneen psykoterapian. Tapaamisten jälkeen hän meni aina Kumppanin luo.

– Sen avulla minun oli helppo työstää pelkojani. Sain siitä aina hirveästi voimaa ja jaksamista.

Pikkuhiljaa pelot hälvenivät, arki alkoi sujua ja elämä kiinnostaa. Seuraavana talvena Eija tajusi keskellä räntäsadetta, ettei häntä enää ahdistanut samalla tavoin kuin ennen.

Kumppanista tuli tärkeä myös Eijan pojalle Laurille. Se odotti aina koulusta pyörällä palaavaa poikaa tien vieressä olevalla niityllä ja laukkasi kilpaa hänen kanssaan kotia kohti.

”Hevosesta näkee, millainen ihminen sen on kasvattanut”

Eräänä päivänä Timo kyseli Eijalta Facebookin kautta, mitä Kumppanille kuuluu. Tiivis yhteydenpito muuttui pian seurusteluksi. Senkin Eija laskee Kumppanin ansioksi.

– Hevosesta näkee, millainen ihminen sen on kasvattanut. Vaikka Kumppani on arka ja herkkä, se luottaa ihmiseen. Siksi minunkin oli helppo luottaa Timoon.

Suomenhevonen viettää eläkepäiviä.
Eijan tueksi tullut suomenhevosruuna Kumppani on jo 19-vuotias. ”Ratsastan sillä yhä silloin tällöin, mutta muuten Kumppani saa viettää jo leppoisia eläkepäiviä”, 
Eija kertoo.

Timo myös ymmärsi Kumppanin tärkeyden Eijalle. Hän oli kuusivuotiaana menettänyt kätensä onnettomuudessa ja oli itsekin saanut hevosilta lohtua.

Pian nuortaparia kohtasi iloinen yllätys: heille oli tulossa vauva. Ilo kääntyi kuitenkin huoleksi, kun Eija 16. viikolla sai pahan verenvuodon. Sairaalassa epäiltiin keskenmenoa, mutta viikonlopun vuoksi Eija joutui odottamaan tietoa lapsen kohtalosta yön yli.

– Näin unta, jossa ratsastin Kumppanilla kiitolaukkaa pakoon mustia varjoja, sylissäni pieni, tuuheahiuksinen poika.

Aamulla ultrassa näkyi elävä, pieni ihmisenalku.

– Keskenmenon vaara oli koko ajan olemassa, mutta keväällä meille syntyi pieni poika, jolla oli valtavan paksut hiukset.

Seuraavana kesänä Eija ja Timo menivät naimisiin, ja sen jälkeen he ovat saaneet kaksi lasta lisää. Lapsista nuorin, kaksivuotias Veera on jutellessamme nukahtanut penkille, äitinsä syliin.

”Se pelasti minut”

Ja siinä kumppani nyt on, seisomassa aamukuuraisessa haassa, tunkemassa harmaantunutta turpaansa Eijan kainaloon ja taskulle, josta saattaa löytyä herkkupala. 19-vuotias suomenhevosruuna viettää jo leppoisia eläkepäiviä.

– Minulla on pari tammaa, joita varsotan. Valmistaudun siihen, että joudun joskus luopumaan Kumppanista. Kasvatan niistä uuden turvajoukon ympärilleni, Eija nauraa, mutta vakavoituu sitten.

Hän uskoo, että ilman psykoterapiaa hän olisi ehkä selvinnyt, mutta ilman Kumppania ei.

– Se pelasti minut. Se tuli rinnalleni kuin enkeli tai hyvä ajatus, johon saatoin turvautua pelon hetkellä. Ilman sitä en olisi jaksanut jatkaa elämistä. Se myös auttoi minua jaksamaan ja käymään läpi raskaan psykoterapian.

Eija kokee, että Kumppani haki hänet kotiin. Ja antoi oman, ihanan perheen, josta hän ei osannut edes haaveilla.

– Se on ihme.

Lue lisää:

Alholiongelman selättänyt Ira Koivu: ”Yksin juominen oli oma salaisuuteni”

Tiinan lapsen isä asuu kadulla: Poika osaa kertoa, että isiä ei voi tavata, koska isi juo alkoholia

Onko kyse normaalista pelosta vai fobiasta? Tunnista pelkosi

Numerologia: Elämänpolun numero paljastaa luonteesi ja elämäntehtäväsi

X