Katjan entinen puoliso jatkoi pahoinpitelyä heti, kun vauva oli syntynyt. Nyt Katja kertoo, miten pääsi pois väkivallan vankilasta.

”Lasteni katse muutti kaiken” – kolme naista kertoo, miten he saivat voimaa jättää väkivaltaisen kumppaninsa

Suomalaisnainen joutuu useimmiten väkivallan uhriksi kotonaan. Kolme naista kertoo, miten he pääsivät eroon väkivaltaisesta puolisosta.

Katja, Emilia ja Mia kertovat tarinansa, miten he saivat voimaa jättää väkivaltaisen kumppaninsa.

”Lasteni katse muutti kaiken”

Liikunnanohjaaja ja sosionomi Katja Ranta, 45, lähti kolme vuotta sitten yhdeksän vuoden suhteesta.

”Jälkiviisaana voin sanoa, että väkivallan merkit olivat alusta asti nähtävillä, en vain osannut lukea niitä silloin. Henkisen väkivallan lisäksi mies löi nyrkillä pöytään tai viereeni. Fyysisen väkivallan haju oli olemassa, ja se alkoi, kun suhde oli kestänyt kaksi vuotta. Mies myös eriytti minut ystävistäni ja sukulaisistani. Sain käydä töissä ja hoitaa lapsia.

Ensimmäinen käsiksi käyminen oli kuristaminen. Yksi pahoinpitelyistä tapahtui siskoni perheen ollessa meillä kylässä, ja se tuli myös miehen vanhempien tietoon. Silmäni muurautui umpeen. Miehen vanhemmat kommentoivat, että ”ethän sinä nyt niin pahalta näytä”. Mies meni kuitenkin terapiaan, kun asiasta tuli julkinen. Uskoin uuteen alkuun. Aloin odottaa hänelle lasta. Fyysinen väkivalta jatkui heti, kun vauva oli syntynyt.

– Ensimmäiset vuodet eron jälkeen keskityin löytämään itseni uudelleen. Olen puhunut myös lasteni kanssa paljon asioista, Katja sanoo.

Käännekohta tapahtui, kun kuopus oli kolmevuotias. Mies pahoinpiteli minut asuntomme kellarissa ja raahasi hiuksistani sieltä ulos. Juoksin yöpaidassa rappuset ylös asunnon ovelle. En ehtinyt edes soittaa ovikelloa, kun se avattiin. Edessäni seisoivat lapseni ja äitini, joka oli heitä hoitamassa. Lapset eivät koskaan olleet nähneet minua niin, juuri pahoinpideltynä. Olin aina ehtinyt siivoilla jälkiä. Se katse, jonka näin lasteni silmissä, muutti kaiken. En halunnut enää koskaan aiheuttaa heille sitä tuskaa. Tiesin myös, että saatan kuolla seuraavaan pahoinpitelyyn. Väkivalta oli tihentynyt ja raa’istunut ja oli jo silmitöntä.

Kun kävin seuraavana päivänä lääkärissä, tiesin, että tieni siitä eteenpäin on selkeä ja väkivallaton. Eronkin jälkeen hän pahoinpiteli minut uudessa kodissani. Sen jälkeen katkaisin välit mieheen täysin.

Nykyään minun ei enää tarvitse pelätä, mitä tapahtuu, kun ulko-ovi käy. Elämä on helppoa ja seesteistä.”

”En suostunut enää kantamaan häpeää”

Tohtorikoulutettava Emilia Lahti, 35, lähti kuusi vuotta sitten puolentoista vuoden suhteesta.

”Ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen tuntui vähän samalta kuin kuolinuutisen saaminen. Aivot eivät heti suostuneet tajuamaan tapahtunutta. Sen jälkeen fyysisestä väkivallasta, mitätöinnistä ja nimittelystä tuli jatkuvaa. Suhteen loppupuolella mies sanoi suoraan, että tulet kuolemaan minun käteni kautta.

Mies sanoi toistuvasti, ettei kukaan uskoisi minua, jos kertoisin väkivallasta. Uskoin häntä.

– Puhun rohkeasti ja julkisesti kokemuksistani. Vain sitä kautta voimme poistaa häpeän, joka lukitsee monet väkivaltaisen suhteen vankilaan, Emilia sanoo.

Se, että voimaannuin lähtemään, oli prosessi, jossa oli myös onnea matkassa. Minulla ei ollut tukea, sillä olin salannut tilanteeni, mutta löysin jostain sisältäni syvää voimaa. Viimeisen pahoinpitelyn jälkeen soitin ensimmäistä kertaa elämässäni poliisille. Suuri tragedia ei ehkä ollut se, että minua pahoinpideltiin. Suurin tragedia oli, että olin ottanut todesta sen, ettei kukaan välittäisi tilanteestani tai uskoisi minua.

Lähtöni jälkeen käsittelin erilaisia tunteita pitkillä kävely- tai juoksulenkeillä. Olin ylivirittynyt pelkoon ja tunsin itsevihaa siitä, miksi en osannut auttaa itseäni aiemmin.

Sitten elämääni tulivat uudet värit. Hain yliopistoon Yhdysvalloissa, vaikka pelkäsin, että olen jälleen riittämätön.

Jälkikäteen tajusin, että häpeä piti minut suhteessa. Siksi en uskaltanut kertoa kenellekään. Nyt teen aktiivisesti työtä, jotta muut uskaltavat puhua. Haluan edesauttaa kulttuuria, jossa on nollatoleranssi yksilön alaspainamista ja väkivaltaa kohtaan. Sisu not Silence -projektini osana juoksen 2 400 kilometriä Uuden-Seelannin halki. Järjestämme myös tapahtumia ympäri maailmaa.

Nykyään kunnioitan itseäni siitä, että minussa oli voimaa löytää uudelleen kadoksissa ollut oma itseni. Tunnen voimakkaasti, että teen väkivallan vastaista työtä lopun elämääni.”

 

”Ystävien ja äidin päättäväisyys auttoi”

Juristi Mia Oksala, 45, lähti kuusi vuotta sitten kolmen vuoden suhteesta.

”Henkinen väkivalta alkoi, kun muutimme yhteen. Yhtäkkiä tajusin, etten käy enää harrastuksissa ja ystävien luona. Muu elämä loittoni ulkopuolelle. Mies arvosteli ulkonäköäni ja sitä, etten osannut tehdä mitään.

Ensimmäinen fyysinen pahoinpitely tapahtui, kun yhteinen lapsemme oli viiden kuukauden ikäinen. Sitten pahoinpitelyjä alkoi vilistä. Olin niin voimaton ja alistettu, etten jaksanut lähteä. Voimat menivät selviytymiseen.

Poliisit kävivät meillä usein. Pahoinpitelyjen lisäksi mies käytti valtaa eristämällä vauvan minusta. Hän saattoi heittää minut ulkoportaita alas ja pitää vauvan sisällä. Kerran poliisit hakivat miehen ja vauvan mereltä veneestä.

– Vaikka en kulje pimeässä yksin ja olen säikympi kuin ennen, en enää pelkää kotonani, Mia sanoo.

Kun jouduin sairaalaan yhden pahoinpitelyn jälkeen, ystäväni ja äitini saivat tietää tilanteesta ja tulivat tueksi erossa. Näin, että lapset on saatava pois, mutta päättäväisyys tuli siinä tilanteessa ulkopuolelta. Sosiaalitoimi auttoi hyvin konkreettisesti, koska minun oli edelleen vaikeaa olla päättäväinen.

Eron jälkeen alkoi vainoaminen, joka on ollut jopa piinaavampaa kuin fyysinen väkivalta. Miehen riehumiset pahentuivat, ja hän tunkeutui talooni. Joskus hän piiloutui pihalla olevaan leikkimökkiin ja tuijotti kotimme ikkunoihin. Hankin hälytysjärjestelmät ja jopa koiran, vaikka olen allerginen.

Vainoaminen ja henkinen väkivalta on edelleen aaltoilevaa. Viime hiihtolomalla hän katosi lapsen kanssa. Poliisikaan ei saanut heihin yhteyttä. Miehellä on aseita kuitenkin vähemmän nyt, kun lapsi on jo kouluiässä. En reagoi hänen tekemisiinsä. Kun ne eivät saa huomiota, ne yleensä vähenevät.

Oman elämän saa takaisin, kun sitä voi rauhassa rakentaa. Olen löytänyt liikuntaharrastukseni uudelleen ja jopa opiskellut personal traineriksi. En menettänyt ystäviäni. Olen onnellinen ja vapautunut.”

Karut luvut – lähes 50 prosenttia suomalaisnaisista kokenut väkivaltaa

Suomalaisnaiset joutuvat väkivallan uhreiksi toiseksi eniten EU:ssa. Vuonna 2014 julkaistun Ihmisoikeusliiton tutkimuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisnaisista on kokemut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Vain Tanskassa luku on tätäkin suurempi.

Tyypillisin väkivallan tekijä naiselle on entinen puoliso.

Parisuhdeväkivallan uhrina Suomessa kuolee vuosittain 20–30 naista.

Lähteet: Ihmisoikeusliitto, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, HEUNI.

Lue myös:

Onko rakkaallasi traumoja aiemmista ihmissuhteista? Huomioi nämä asiat – 5 ohjetta

Mykkäkoulu parisuhteessa ei ole mököttämistä vaan henkistä väkivaltaa – reagoi näin

Näin tunnistat parisuhdeväkivallan 11 ennusmerkkiä

Epäterveen omistushaluinen puoliso murentaa itsetuntoa ja minuutta

Rakkautta on, seksiä ei – kannattaako seksittömästä suhteesta erota?

Henkilöhaastattelut:

Katja Halme: ”Tony aivopesi minut riippuvaiseksi itsestään”

Susanna Laine: ”Enää en suostu alistumaan henkiseen väkivaltaan”

Tilaa Annan uutiskirje

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kommentit

Ovatko nuo kertomukset totta? Totta kait ovat, kiitän heitä avautumisestanne.
Äitini kasvatti minut väkivallattomuuteen lapsena, ja sanoi, että yksi lyönti on liikaa. En ole milloinkaan elänyt fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa. Onnea en silti parisuhteesta löytynyt, erosin, ja kasvatin lapset aikuisiksi yksin. Jos on väkivallan uhkaa on lähdettävä suhteesta – näin olen opettanut omille lapsilleni.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *