Susannan tytär kuoli yllättäen 17-vuotiaana: ”Lapsen kuolemasta ei selviydy, mutta sitä oppii sietämään”

Susanna Partion 17-vuotias tytär menehtyi neljä vuotta sitten sairauskohtaukseen. Kaipaus on läsnä arjessa edelleen, mutta pakon edessä Susanna on sopeutunut menetykseen.

Susannan tytär kuoli yllättäen 17-vuotiaana: ”Lapsen kuolemasta ei selviydy, mutta sitä oppii sietämään”

Susanna Partion 17-vuotias tytär menehtyi neljä vuotta sitten sairauskohtaukseen. Kaipaus on läsnä arjessa edelleen, mutta pakon edessä Susanna on sopeutunut menetykseen.

Miina, Simpsonit alkaa!

Näin Susanna Partio, 45, huuteli tyttärelleen kodin yläkertaan huhtikuussa 2012. Perheellä oli tapana katsoa piirrossarjaa yhdessä. Susanna, hänen miehensä Jouko ja perheen kaksi poikaa olivat jo linnoittautuneet alakerran television ääreen.

Huutelusta huolimatta Miina ei vastannut. Susanna arveli tyttärensä kuuntelevan kuulokkeet korvilla musiikkia niin keskittyneesti, ettei tämä kuullut huutelua. Jouko kiipesi raput ylös mennäkseen kysymään, liittyykö Miinakin Simpson-katsomoon.

Kun isä pääsi Miinan huoneen ovelle, hänen jalkansa notkahtivat. Jotakin oli vialla. Miinalla oli todettu 11-vuotiaana epilepsia, joka oli saatu lääkkeillä oireettomaksi. Nyt tytär oli kuitenkin kuin kohtauksesta johtuvassa mykkyrässä. ”Soita äkkiä hätäkeskukseen”, hän huusi vaimolleen alakertaan. Samassa veljet juoksivat ylös.

Miina ei reagoinut Joukon puheeseen, eikä hän herännyt, kun Jouko yritti ravistaa häntä olkapäästä.

Susanna soitti hätänumeroon 112

Hätänumerosta vastattiin nopeasti. Susanna kertoi hätääntyneenä, mistä on kyse. Miina ei reagoi. Ei, kohtauksia ei ole ollut vuosiin. Kyllä, tytär on huolehtinut itsenäisesti ja tunnollisesti lääkityksestään. Kyllä, aloitamme elvytyksen ja jatkamme sitä, kunnes ambulanssi on täällä.

Susanna piti yhteyttä hätäkeskukseen, ja Jouko jatkoi elvytystä puhelimesta annettujen ohjeiden mukaan. Kun sireenit vajaan puolen tunnin päästä lähestyivät, perhe tunsi helpotusta: kohta kaikki olisi taas paremmin.

Miinan tuolloin 13-vuotias pikkuveli juoksi taskulampun kanssa ambulanssia pihatielle vastaan. Pian ensihoitajat olivat Miinan vieressä. He tutkivat potilasta hetken ja sanoivat isä-Joukolle, että elvytyksen voisi lopettaa.

– En unohda koskaan katsetta, kun ensihoitaja kääntyi tyttäreni viereltä puoleeni ja sanoi: ”Otan osaa.” Ensimmäiset sanani olivat : ”Mitä ihmettä, ryhtykää nyt ripeästi töihin ja auttakaa Miinaa!”  Susanna Partio sanoo.

Äidin ja isän olo tyttären kuolinvuoteen äärellä oli epätodellinen. Susanna ei itkenyt. Hänen oli vaikea käsittää tapahtunutta.

Kun kotiin ilmaantui poliisi ja pian sen jälkeen ruumisauto, äiti toisteli mielessään, miten tyttö, jonka hän oli iltapäivällä hakenut lukiosta kotiin, voi nyt olla kuollut.

Susanna näki silmissään tyttärensä kuplivan ilon, kun tämä liihotteli pari kuukautta aiemmin hopean värisessä vanhojenpäiväpuvussaan parketilla.

Niin kauniina, niin eläväisenä.

Lue myös: Soolokiertueelle suuntaava Mira Luoti veljen kuoleman jälkeen: ”Nyt pitää olla vahva”

Lukioikäisen kuolema järkytti kaikkia

Ensimmäisten päivien tapahtumat Miinan kuoleman jälkeen ovat Susannalle edelleen osin sumuisia. Kukkia tulvi kotiin ja ihmisiä virtasi ottamassa osaa. Joku toi kauppakassin täynnä ruokaa, joku valmiin makaronilaatikon.

Perheelle tarjottiin myös kriisiapua, mutta sitä Susanna ja Jouko eivät halunneet. Heidän tukensa olivat perhe ja lähisuku.

– Tärkeä tuki on ollut myös tuttu pappi, joka on pyytämättä soittanut, jutellut ja tarvittaessa antanut hyvinkin käytännönläheisiä ohjeita.

Yhdestä neuvosta Susanna on entiselle rippipapilleen erityisen kiitollinen. Kun perhe mietti, miten toimisi Miinan arkkuun laittamisessa, pappi sanoi, että sitä, minkä näkee, ei tarvitse kuvitella. Neuvon rohkaisemana koko perhe puki Miinan vanhojenpäiväpukuun. Isoveli sulki Miinan kämmeniin katajasta veistämänsä pienet puiset sydämet, ennen kuin arkku suljettiin viimeisen kerran.

Hyvästien jätön hetki oli merkityksellinen kaikille perheenjäsenille. Oli aika päästää irti.

Lukioikäisen Miinan kuolema järkytti ihmisiä niin, että hautajaisissa oli 250 ihmisiä.

– Avasimme paikalliselle lukiolle stipenditilin. Kuolinilmoituksessa pyysimme, että siunaukseen ei tuotaisi kukkia, vaan Miinaa voisi muistaa tilin kautta. Stipendejä jaetaan vuosittain lukion toisluokkalaisille näillä näkymin vielä kymmenen vuoden ajan.

Puhuminen auttoi selviytymään

Kesällä Susanna kävi läpi monenlaisia tunteita. Surun lisäksi mieleen tulivat itsesyytökset: olisiko Miinan kuoleman voinut estää? Olisiko hänen äitinä pitänyt huomata, ettei tyttärellä ollut kaikki hyvin?

Mieleen hiipi myös epäilys. Oliko Miina varmasti ottanut lääkkeensä? Kuolinsyyn selvityksen vastauksen odottaminen tuntui tuskaisen pitkältä.

– Elokuussa suru iski toden teolla. Miinan kaverit aloittivat lukion kolmannen luokan, mutta tyttäremme oli joukosta poissa.

Susannan selviytymiskeinoksi muodostui puhuminen. Veljet vaimoineen olivat valmiita kuuntelemaan, kullanarvoinen tuki oli myös Susannan psykoterapeuttina työskentelevä paras ystävä.

Jonkin verran Susanna puhui myös miehensä kanssa, vaikka tällä sanojen aika oli vasta paljon myöhemmin, kun muu perhe jo oli jollakin tavalla jaloillaan.

– Tuntui myös helpottavalta, että lähimmät ihmiset eivät aina ensimmäisenä tavatessamme kysyneet, miten jaksan. Oli mahdollista pitää saunailta puhumatta Miinasta mitään tai puhua hänestä koko ilta.

Itkeä saa, jos siltä tuntuu

Tuttaviin törmääminen vaikkapa kaupassa tuntui sen sijaan toisinaan raskaalta.

–Kesken ruokaostosten joku saattoi kysyä, miten Miina oikein kuoli, ja kun selitin, minua saatettiin lohduttaa vaikkapa sillä, että kuoleehan niitä hevosia ja koiriakin, tai että sattuu se avioerokin.

Monta kertaa Susanna muisteli tutun papin sanoja: ei tarvitse pukeutua tai käyttäytyä tietyllä tavalla. Itkeä saa silloin, kun siltä tuntuu. Mutta saa myös nauraa.

Arjen jatkumisen kannalta tärkeää oli työ.

Perheellä on ravintola ja Suomen ainoa hirvitarha Jämsässä. Ovet pysyivät auki myös tyttären poismenon jälkeen, eikä suunnitteilla ollutta laajennustakaan peruutettu.

Susanna piti kuitenkin huolen, että asiat hoituivat ilman häntäkin. Hän saattoi kesken päivän käydä haudalla tai lähteä metsään kävelylle.

Lue myös: Älä unohda ystävääsi hädän hetkellä! Näin toimit kriisiapuna ystävälle – 8 vinkkiä

Kuolinsyyn selviäminen toi helpotuksen

Kun Miinan kuolinsyy puoli vuotta myöhemmin selvisi, Susanna tunsi kuin taakka hartioilta olisi hälvennyt: hän ei olisi voinut estää tapahtunutta.

– Ohimolohkoepilepsiaa sairastavilla nuorilla on pieni, mutta todellinen riski saada kuolemaan johtava epilepsiakohtaus. Kohtaus on harvinainen, mutta osui Miinan kohdalle, Susanna toteaa.

Hän sanoo, ettei ole katkera, vaikka onkin joskus miettinyt, miksi juuri Miina.

– Menetyksen käsittelyssä on auttanut myös uskoni. Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka salattukin.

Äitiys oli Susannan haave jo pikkutyttönä.

– Kun joku kysyi minulta lapsena, miksi haluan tulla isona, vastasin aina, että äidiksi. Haaveeni äitiydestä on toteutunut kolme kertaa. Yksi lapsistani on otettu myös pois minulta.

– Olen päättänyt, että haluan olla kiitollinen 17 yhteisestä vuodesta, en katkera siitä, mikä jäi kokematta.

Lue myös: Tuskainen tie äidiksi: kaksi keskenmenoa, kaksi kohtukuolemaa

Suru ei katoa, mutta sitä oppii sietämään

Eivät suru ja ikävä silti ole kadonneet minnekään. Ne voivat tulvahtaa kyynelryöppynä autoa ajaessa, kun radiosta tulee jokin muistoja tuova kappale. Toisinaan Susanna miettii, millainen tytär olisi nyt, 21-vuotiaana. Mitä hän opiskelisi, missä hän asuisi…

Miinan isoveli ei asu enää lapsuuskodissaan. Kun hän käy vanhempiensa luona, Susanna pyytää poikaa ilmoittamaan, kun tämä on päässyt takaisin kotiin. Ei siksi, ettei luottaisi, vaan siksi, että nukkuisi yönsä paremmin.

Jos pikkuveli ei kotona vastaa heti Susannalle, saattaa äiti hiipiä poikansa luokse ja varmistaa, että kaikki on hyvin. Että hiljaisuus johtuu musiikin kuuntelusta kuulokkeilla.

– Päätin ensimmäisenä kesänä mieheni kanssa, että lapsemme eivät joudu elämään nuoruuttaan surukodissa. Miina on usein läsnä puheissamme, emmekä piilottele surua, mutta elämme silti tavallista arkea.

Susannalle on tärkeää, ettei hänen elämänsä ole kaventunut kuolleen tyttären äidin rooliksi. Hänellähän on kaksi elossa olevaa poikaa. Aviomies. Yritys. Viime syksynä aloitetut restonomi-opinnot. Idearikkaus ja raikuva nauru.

Lapsen kuolemasta ei Susannan mielestä voi selviytyä, mutta sitä voi oppia sietämään. Väistämättömän edessä on nöyrryttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

Miina kulkee mukana medaljongissa

Yhtä muistoa Miinasta Susanna kantaa aina mukanaan. Se on hänen kaulassaan roikkuva siro hopeinen medaljonki, jonka sisällä on tyttären kuva.

Viime kesänä koru hukkui. Oli kuuma kesäpäivä ja Susanna oli nuorimman poikansa kanssa rannalla. Kun Susanna palasi uimasta pyyhkeensä ja vaatteidensa luokse, hän ei äkkiä löytänytkään medaljonkia mistään.

Kun sitä ei löytynyt kotoakaan, nuorin poika ilmestyi Susannan luo uikkarit jalassaan ja harava kädessään. Hän halusi palata rannalle etsimään äidin tärkeää korua.

Medaljonki löytyi vedestä melkein heti. Paavo ripusti korun äitinsä kaulaan ja sanoi: ”Tässä tämä äiti on, tässä sulla on meidän Miinamme.”

Lue myös: Sijoituslapsensa ja äitinsä menettänyt Olga Temonen: ”Rakkaistaan pitää myös osata luopua”

Artikkeli on julkaistu alun perin Annassa 14/2016.

Tilaa Annan uutiskirje

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *