Tuomas Juntunen joutui hyvästelemään pienen tyttärensä lopullisesti: ”Isi on tässä, älä pelkää”

Martta eli vain yhden päivän, mutta Martan isän, Tuomas Juntusen, 40, elämän se päivä muutti kokonaan.

Synnytys ei tahtonut edetä. Tuomas ja hänen vaimonsa Aino lähetettiin Kätilöopistolta kotiin. Neuvottiin, että Aino menisi suihkuun, antaisi veden valua selkää pitkin ainakin puoli tuntia. Malttaakohan vaimo valuttaa vettä niin kauan, kun ei ole tohtinut aiemminkaan pitää suihkua päällä viittä minuuttia kauempaa, Tuomas mietti.

Yö oli kääntymässä aamuksi. Oli alkamassa kesäkuun viimeinen päivä vuonna 2014, ja Tuomaksesta oli vihdoin tulossa isä. Odotusta oli takana kahdeksan kuukautta. Tyttö syntyisi hiukan etuajassa, mutta mitään hätää ei olisi. Ultraäänen perusteella vauva oli kasvanut hyvin.

Vielä vuotta aiemmin Tuomas oli venkoillut. Vaimo oli jo pitkään halunnut äidiksi, mutta Tuomas oli parhaansa mukaan väistellyt puheenaihetta tai vedonnut huonoon hetkeen. Olisi edettävä uralla ja maailmantilakin näytti huolestuttavalta. Miksi heidän pitäisi hankkia lapsi, tällaiseen maailmaan?

Salaa sisimmässään Tuomas oli pelännyt sitä, että lapsesta tulisi samanlainen kuin hänestä. Onneton. Kouluaikoina hän oli tuntenut olonsa ulkopuoliseksi, erilaiseksi. Tuomasta ei suoranaisesti kiusattu, mutta silti häntä kammoksutti ajatus siitä, että mahdollinen lapsi joutuisi kokemaan saman kuin hän itse.

Odotusta ja ennusmerkkejä

Vaimon biologinen kello jatkoi tikittämistään, ja venkoilu kävi yhä vaikeammaksi. Kevään 2013 vaimo opiskeli Kaliforniassa, ja Tuomas lähti mukaan tarkoituksenaan kirjoittaa tieteellistä artikkelia Kjell Westön romaanista Missä kuljimme kerran. Vaimo vietti päivät yliopistolla, Tuomas oleili yksin vieraassa kaupungissa. Silloin hän ymmärsi, miten tyhjää kaikki olisi ilman ihmissuhteita. Tällaistako elämä olisi sitten vanhana?

Ehkä elämän tarkoitus sittenkin olisi sen jatkuminen tulevissa sukupolvissa.

Jo saman vuoden lopulla raskaustesti näytti positiivista. Ja toinenkin testi, jonka Aino varmuuden vuoksi teki. Epäusko kääntyi vähitellen onneksi, ja kuva tulevasta perhe-elämästä alkoi hahmottua. Oli niin paljon asioita, joita Tuomas saisi lapselleen opettaa. Hän saisi nähdä lapsensa oppivan uutta, kehittyvän älykkääksi ja toivottavasti empaattiseksikin. Miten vaikeaa kasvattaminen olisikaan! Mikä olisi sopiva suhde vapautta ja rajoja? Pitäisikö tytärtä kieltää kiipeämästä puuhun vai olisiko neuvottava, mihin oksanhaaraan maja kannatti rakentaa?

Tuomaksen mieleen ujuttautui myös pelkoa. Hän laskeskeli, että vauva oli luultavasti saanut alkunsa pyhäinpäivän yönä. Se tuntui kammottavalta. Sehän oli kuolleitten yö, jolloin henget olivat liikkeellä. Oliko jokin rauhaton henki löytänyt juuri heidät? Oliko se jatkanut matkaansa vai asettunut kohdun uumeniin?

Ajatus puistatti, mutta Tuomas sysäsi sen syrjään. Eihän hän usko ennusmerkkeihin. Tärkeintä oli olla tukena vaimolle, joka tulkitsi vahvasti ihan kaikkia merkkejä. Jos mitään outoja tuntemuksia ei ollut, Aino huolestui. Jos niitä oli, sekin huolestutti.

Vatsan kasvaessa vauvan liikkeet ja potkut tuntuivat yhä enemmän. Joinakin päivinä niitä ei tuntunut, ja silloin Tuomaskin huolestui. Hänen oli viivyttävä vatsan vierellä niin pitkään, että tunsi pienen kantapään töytäisyn kämmenensä alla.

Tuomaksen olisi tehnyt mieli laulaa vauvalle jotain, mutta hän ei tohtinut. Laulaminen tuntui oudolta.

Raskaus eteni normaalisti. Rakenneultran jälkeen, raskauden puolivälissä, Tuomas ja Aino kävivät lastentarvikeliikkeessä ostoksilla. Sukulaisilta saatiin pinnasänky, jonka Tuomas kokosi kesäkuussa päivää ennen kuin synnytys alkoi.

Hetki, joka muutti kaiken

Takaisin Kätilöopistolle Tuomas ja Aino lähtivät kolmen tunnin jälkeen. Supistukset olivat voimakkaita, vaikka niiden väli oli edelleen enemmän kuin viisi minuuttia.

Tällä kertaa he pääsivät synnytyssaliin. Aluksi oli yllättävänkin rauhallista, Tuomas ehti jopa torkahtaa pedille huoneen nurkkaan.

Synnytyksen eteneminen kesti, koska kätilö unohti antaa oksitosiinia epiduraalipuudutuksen jälkeen. Päivä oli jo vaihtunut seuraavaan ja uusi kätilö aloittanut vuoronsa, kun Aino vihdoin pääsi ponnistamaan.

Vauvan ensiparkaisun jälkeen Tuomakseen iski rimakauhu: Mitä olemmekaan menneet tekemään. Kahdenkeskinen elämä on mennyttä, kaikki on muuttunut.

Suuri mutta heikko sydän

Kätilö nosti vauvan äidin rinnalle. Aino silitteli vauvan päätä. Tuomas suoritti isälle varatun tehtävän ja katkaisi napanuoran.

Hetken päästä lapsi valahti veltoksi.

Kätilö nosti vauvan pois hätääntyneen äidin rinnalta ja yritti avata lapsen hengitysteitä ohuella pillillä. Vastasyntyneen iho näytti harmaalta.

Sitten kätilö vei vauvan pois huoneesta.

Hiljaisuus. Hämmennys.

Kätilö palasi ilman vauvaa. Istukka piti synnyttää ja viilto ommella umpeen.

Tunnin päästä tuli tieto, että vauvalla oli ilmarinta. Elvytys oli kestänyt 15 minuuttia, ennen kuin keuhkot oli saatu toimimaan.

Tuoreiden vanhempien yö meni tuskaillessa, ja heti aamulla Tuomas soitti Lastenklinikalle, jonne vauva oli viety. Ongelma ei ollut pelkästään keuhkoissa. Vauvan munuaiset olivat voimakkaasti suurentuneet, tiiviit ja rakkulaiset, ja vaikutti siltä, etteivät ne erittäneet lainkaan virtsaa. Munuaiset olivat täyttäneet vauvan vatsaontelon, eivätkä keuhkot olleet mahtuneet kehittymään normaalisti. Sydän oli suuri mutta hyvin heikko.

Vauvalla oli havaittu harvinainen sairaus, ARPKD. Se on munuaisten monirakkulatauti, joka periytyy peittyvästi. Se voi puhjeta, jos molemmilla vanhemmilla on tietyn geenin tietyssä kohdassa mutaatio.

Tilanne oli toivoton. Lapsi ei vain kerta kaikkiaan selviäisi.

Levon hetki nyt lyö

Martta sai nimen hätäkasteessa. Ahtaassa tilassa vastasyntyneiden teho-osastolla, tytön kaukalon vieressä seisoivat sairaalapastorin lisäksi vanhemmat, isovanhemmat ja vauvan äidin sisarukset.

Ainon sisko oli lupautunut kummiksi jo keväällä.

Jokainen hengenveto näytti olevan Martalle suuri ponnistus. Tytön pieni keho oli letkujen ympäröimä, eikä häntä voinut ottaa syliin. Pappi levitti vauvan ylle valkoisen kastemekon.

Tuomas silitti kaukalossa makaavaa vauvaa sormenpäillään niin varovasti kuin osasi.

– Isi on tässä, älä pelkää, hän sanoi hiljaa.

Isänsä syliin Martta pääsi ensimmäisen kerran seuraavana päivänä, kun letkut irrotettiin. Pelko ja vieraus lasta kohtaan olivat haihtuneet, tilalle olivat tulleet hellyys ja rakkaus. Tutun laulun sanat nousivat Tuomaksen mieleen. Isän tuudittaessa tyttö vaipui lopulliseen uneen.

Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö. Pien armaani mun, nuku lauleluhun…

Yhä isä

Kaksi vuotta Martan kuoleman jälkeen, heinäkuussa 2016, Tuomas Juntunen asuu vaimonsa kanssa edelleen samassa kolmiossa, jonne he muuttivat Marttaa odottaessaan. Olohuoneen ikkunasta näkyy naapuritalojen ensimmäisten kerrosten pikkupihoja. Niitä somistavat värikkäät hiekkalelut ja pikkukuormurit.

– Välillä tuntuu vaikealta nähdä leikkiviä lapsia pihalla, Tuomas kertoo keittiönpöydän ääressä.

Joskus joku puolituttu saattaa kysellä, onko Tuomaksella perhettä.

– Silloin kerron lapsestani, koska mielelläni puhun hänestä. Koen yhä olevani isä.

Sairaalasta kotiin palattuaan Tuomas vietti tuntikausia sohvalla maaten.

– Mikään arkinen ei tuntunut miltään. Elämä oli tyhjää ja merkityksetöntä. Tuijottelin sohvalta seinäkellon viisareita ja etsin niistä kuvioita. Mietin, milloin ne jakavat kellotaulun kolmeen yhtä isoon osaan. Se tuntui yhtäkkiä kauhean merkitykselliseltä.

Kotimaisesta kirjallisuudesta väitellyt tutkija ei pystynyt aluksi lukemaan mitään. Sitten hän tarttui dekkareihin.

– Aamulla rupesin lukemaan ja illalla laskin kirjan kädestäni, seuraavana päivänä otin uuden tilalle. Se oli selviytymiskeino.

Toinen, yllättäväkin selviytymiskeino oli puhuminen.

– Yleensä en ole kotioloissa suuna päänä, mutta silloin puhuin vaimoni kanssa paljon. Puhuminen tuntui tärkeältä. Tarkkailimme itseämme ja kerroimme toisillemme, miltä nyt tuntuu, ja pohdimme, mistä se mahtaa johtua.

Pariskunta kävi puhumassa myös vertaistukiryhmässä. Muiden lapsensa menettäneiden kokemukset antoivat ymmärrystä sitä kohtaan, että kauheita asioita tapahtuu. Lisäksi Aino sai oman tukihenkilön KÄPY-yhdistyksen kautta.

Kirjoittamisen pakko

Tuomas ei enää pystynyt jatkamaan entisessä työssään tutkijana vaan alkoi täyttää päiviään uudella projektilla, kirjan kirjoittamisella.

– Moni kirjailija on antanut kirjailijan urasta haaveileville vinkin, että jos voit olla kirjoittamatta, älä kirjoita. Minä en enää pystynyt olemaan kirjoittamatta.

Yhtäkkiä Tuomaksella oli tärkeä aihe.

– Minulla oli samaan aikaan sekä lupa että pakko ruveta tekemään kirjaa.

Tuomas alkoi muotoilla tekstiksi kaikkea tapahtunutta. Hän kirjoitti venkoilustaan ennen isäksi tuloa, haaveistaan ja peloistaan odotusaikana sekä surustaan sen jälkeen, kun oli tapahtunut pahin mahdollinen. Hyvin avointa mieheltä, joka kuvailee itseään sulkeutuneeksi.

– Olen aina ollut jollain lailla vetäytyvä ihminen, mutta myös jollain lailla avoin. Olen tykännyt puhua asioistani. Sitä tuntee itsensä merkittäväksi ja vahvaksi, koska on kokenut tällaisen asian ja selvinnyt siitä, Tuomas sanoo.

– Enkä halua häpeillä tai piilotella Marttaa. Haluan olla ylpeä siitä, että minulla oli lapsi. Se on minulle tärkeä asia ja haluan myös puhua siitä.

Suru on tausta elämälle

Elokuussa julkaistiin Tuomaksen kirja Tuntematon lapsi.

– Nyt suru on tausta elämälle, taustakohinaa joka välillä nousee pintaan. Kokonaan se ei koskaan mene pois, vaikka se onkin kahdessa vuodessa merkittävästi helpottanut.

Sanat tulevat verkkaan, seinäkellon viisarit liikahtelevat eteenpäin. Sivupöydällä kiiltelee espressokone, keittiön vieressä pienessä työhuoneessa on cd-pinoja. Olohuoneen kirjahylly näyttää olevan järjestyksessä.

Ei epäilystäkään, tämä on kahden aikuisen koti. Kirjassaan Tuomas kertoo kuitenkin, että uutta raskautta lähdettiin yrittämään niin nopeasti kuin mahdollista.

– Martan kuolema vei viimeisenkin epäilykseni siitä, haluanko isäksi. Olisihan se voinut toimia toisinkin päin, Tuomas sanoo.

Parin piti varmistua siitä, ettei toista lasta tarvitsisi abortoida sairauden vuoksi. Siksi Tuomas ja Aino turvautuivat alkiodiagnostiikkaan. Aluksi piti paikantaa geenivirheet, mikä vaati tutkimuksia sekä Helsingissä että Cardiffissa. Siinä kesti puoli vuotta.

Sen jälkeen tehtiin kolme hedelmöityshoitokierrosta, jotta saatiin niin paljon alkioita, että niitä kannatti alkaa tutkia geenivirheen varalta.

Lopulta seitsemästä alkiosta lähetettiin näytteet Oxfordiin. Niistä kolme paljastui terveiksi.

Mikä on tilanne nyt?

– Kaksi ensimmäistä yritystä epäonnistuivat. Siinä ehti jo menettää toivonsa, Tuomas sanoo.

– Mutta kolmannella tärppäsi. Nyt juuri tuli 22. raskausviikko täyteen.

Lapsen kuolema ei romuttanut elämänuskoa

Odotusaikana Tuomas ei ole antanut peloille valtaa.

– Vaimolla on varmasti vaikeampaa kuin minulla. Olen keskittynyt hallitsemaan hänen pelkojaan. On ollut helppo unohtaa omat pelkonsa.

Toisen lapsen laskettu aika on marraskuun alussa, lähellä pyhäinpäivää.

– Sen verran siinä on kuitenkin heittoa pyhäinpäivään, etten ole osannut asiasta sen kummemmin huolestua. Katsotaan syksymmällä, herättääkö ajankohta tuntemuksia.

Ensimmäisen lapsensa menetyksen jälkeen Tuomaksen asenne elämään on muuttunut.

– Ei Martan kuolema romuttanut elämänuskoani, mutta se teki minusta entistäkin varovaisemman. Jos en mikään elämän benjihyppääjä ollut aiemminkaan, niin nyt ehkä vielä vähemmän.

 Lue myös:

Leskeksi jäänyt Heli: ”Miksi en tuntenut, että miehelleni tapahtui jotain kauheaa?”

Perhesalaisuus voi rikkoa elämän: ”Häpeä hallitsee ihmistä”